Kirjasilta

Risto Santala

Armahtavaisuuden yhteys

Rovasti Risto Santalan raamattutunti Lahden Elojuhlilla 1987. Kirjoitettu nauhalta. Raamattuviitteet suluissa Kirjasillan tekijöiden. Äänikasettina julkaissut Helsingin Raamattukoulun kustannus Oy. Puhe on saatavana myös RealAudio-äänitteenä Äänitteet-sivulta.

Rakkaat ystävät,

kun tämän raamattutunnin aiheena on "armahtavaisuuden yhteys", on hyvä tiedostaa, että Uusi testamentti puhuu paljonkin armahtavaisesta mielenlaadusta. Muun muassa Kolossalaiskirjeen 3. luvun jakeessa 12 ja siitä eteenpäin: "Pukeutukaa siis te, jotka olette Jumalan valituita, pyhiä ja rakkaita, sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, sävyisyyteen, pitkämielisyyteen, kärsikää toinen toistanne ja antakaa toisillenne anteeksi, jos kenellä on moitetta toista kohtaan. Niinkuin Herrakin on antanut teille anteeksi, niin myös te antakaa. Mutta kaiken tämän lisäksi pukeutukaa rakkauteen, mikä on täydellisyyden side." Pukeutukaa sydämelliseen armahtavaisuuteen ja pukeutukaa rakkauteen, sanoo Sana. Yhdymme rukoukseen:

Rakas Vapahtajamme Jeesus Kristus. Meissä on niin paljon riisumista, ennen kuin sinä voit meitä pukea. Siksi me pyydämme: auta, että voisimme jättää kaiken sen elämästämme, mikä ei kestä sinun silmiesi edessä. Ja auta että voisimme pukea sinut yllemme, sinun armahtavan rakkautesi, sinun mielenlaatusi, niin että siellä missä ikinä olemme, ihmisten olisi helpompi kokea keskinäistä yhteyttä. Aamen.

Kristinuskohan on armon uskontoa. Vaikka se ei ole halpaa armoa, siitä armosta on maksettu kallis hinta. Armo ei merkitse sitä, että on piittaamaton, välinpitämätön jostakin asiasta, ja katsoo sormiensa lävitse. Armo merkitsee sitä, että kaikesta huolimatta annetaan anteeksi, vaikka se kipeätäkin tekisi, ja on muistettava että kun Jeesus Kristus Luukkaan lähetyskäskyn mukaan lähetti meidät liikkeelle, hän puhui siitä, että "parannusta syntien anteeksiantamiseksi on saarnattava" (Luuk. 24:47). Armo merkitsee aina sitä että me joudumme kasvokkain itsemme kanssa. Ja armon vastaanottaminen on aina vaikeata, kun pitää armopaloista elää.

Kuitenkin kristinusko on armon uskonto, ja kristinusko luo tuollaista armahtavaista, armeliasta mieltä. Juuri kristinusko on saanut sen aikaan, että esimerkiksi orjalaitos murtui. Taikka että naisen asema on aina uudistunut siellä missä evankeliumia on julistettu. Ja kaikki erottelu, rotuerottelu taikka sanotaan sivistyksen vuoksi tapahtuva erottelu on vierasta siellä missä Jeesus Kristus on.

Täällä olemme kuulleet siitä, että kuitenkin on näkymättömiä rajoja, ja tuollaista valikoimista, kun me rakastamme lähimmäistämme. Osittain sen kyllä ymmärtää. Mutta eiköhän ole niin, että usein nämä rajat ovat sellaisia veteen piirrettyjä rajoja. Eivät ne ole todellisia. Usein ne ovat sellaisia, että me olemme heittäneet kiven veteen, ja me katselemme siinä ongelmassamme oman sielumme ympyröitä ja pyhittämättömyyttä. Ja olemme sitten niin itsesääliä täynnä, että kun näin meitä kohdellaan.

Siellä, missä armo painuu pohjaan asti ihmissieluun, ei siellä syytellä toisia. Ei siellä haeta ympäristöstä syytä siihen, että minulla omissa silmissäni näin on. Ja eräässä mielessä Uuden testamentin peruslähtökohta onkin aina, huomatkaa: aina, se että minä siivoan oman veräjäni edustan. Se on aina siinä, että minä menen itseeni. En minä syynäile toista, vaan itseäni. Kyllä se kaikki on totta, mitä me sanomme toisista, ja niin edespäin. Mutta se ei paranna. Se ei paranna. Se ei muuta maailmaa. Jos siinä on pikkuisenkin syytteen kärki toista kohtaan, niin eipä vaan muutu. Se on niin kuin perheongelmissakin on, että jos on pikkuisenkin anteeksiantamatonta mieltä, niin ei ole armahtavaisuuden yhteyttä.

Ja tämä on se ensimmäinen asia, minkä tahtoisin sanoa, että usein ihmisten ongelmat ovat niitä ympyröitä, jotka me itse olemme aikaansaaneet heittämällä kiven järveen. Ne ovat oman sielumme kiemuroita ja ongelmia. Ja sen tähden vain kun Jumala saa henkilökohtaisesti meitä hoitaa, niin että emme pälyile oikealle ja vasemmalle, vain silloin asia hoituu.

On muuten merkillistä, että Jeesuksesta sanotaan, että armo ja totuus on tullut Jeesuksen kautta (Joh. 1:17). Tämä on niin ylevä väite, niin suuri väite, että sitä pitää vähän katsoa. Eiköhän se juuri niin olekin, että armo on tullut Jeesuksen Kristuksen kautta. Ihminen on itsessään armoton. Ja Uudessa testamentissa käytetään sanaa, kreikan sanaa 'kharis' 155 kertaa. Apostoli Paavalin kirjeissä se on esillä 100 kertaa. Jotenkin tämä kuvaa sitä että armo ja rauha toisiaan tapailisivat (Ps. 85:11), niin kuin joskus ihan avioliitossakin ovat tavanneet. Tämä kuvaa sitä, että armo on kristinuskon perussanastoa.

Mutta on merkillistä, että varsinaisesti kreikkalaisessa maailmassa, kun tätä sanontaa ruvettiin käyttämään, se oli aika vieras. Ja kreikan kielessä on varsinaisesti vain yksi sana, 'kharis', joka merkitsee armoa - heprean kielessä on kahdeksan eri sanaa. Joskus olen ihmetellyt sitä tosiasiaa, että Vanhassa testamentissa puhutaan hyvin vähän Jumalan rakkaudesta. Ehkä yhdellä kädellä voi ne siellä poimia: "Iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut" (Jer. 31:3), ja niin edespäin. Kyllä niitä löytyy viiden ylikin ehkä jonkun, kun oikein etsii. Mutta: siellä puhutaan satoja kertoja Jumalan armosta. Ja siellä on kahdeksan eri armo-sanaa. Tämä kuvaa vain sitä että Vanhan testamentin maailma koki Jumalan niin pyhänä, että ihminen ei ansaitse hänen rakkauttansa. Ja sen tähden kun Mooses kuuli kuinka Jumala kulki hänen ohitsensa, 2. Moos. 34, niin hän kuuli äänen joka huusi: "Herra, Herra on armollinen ja laupias ja pitkämielinen ja suuri armossa ja totuudessa", se sana "uskollisuus" on sama sana kuin totuus. Ja totuudessa; Jeesus "oli täynnä armoa ja totuutta" (Joh. 1:14). Siinä on jo paljon armoa.

"Joka antaa anteeksi synnit, pahat teot ja rikokset". Siinä on jo kolme synti-sanaa - kreikassa on vain yksi ja se merkitsee erreystä, erehdystä. Koska ihminen luonnostaan ei koe Jumalan pyhyyttä. Ja nyt Vanha testamentti puhuu Jumalan rakkaudesta - valtavasti, juuri siitä syystä että siellä puhutaan semmoisesta rakkaudesta jota ihminen ei ansaitse. Ja Uudessa testamentissa sille on täytynyt oikein etsiä tuolle Jumalan rakkaudelle oma sanansa 'agape', joka toistuu suomalaisissakin kirjoituksissa: agape, ansaitsematon rakkaus, jolla meitä rakastetaan.

Tässä mielessä siis armahtavaisuus, armon tunto, on seikka joka nousee Jumalan pyhyyden tajuamisesta. Ja silloin ihminen sanoo että en minä ansaitse tätä, en minä ansaitse tätä. Ja silloin se herättää vain kiitollisuutta ja iloa. Muuten kreikan sana 'kharis', armo, ja 'khara', ilo, ei "kaara" niin kuin amerikkalaiset sanovat autosta, vaan 'khara', ilo, ne ovat tavallaan ikäänkuin samaa juurta kreikan kielessä. Siellä missä koetaan Jumalan armo, siellä koetaan iloa. Siihen kaupunkiin tuli "suuri ilo": muistatte samarialaiset (Apt. 8:8). "Ja minun iloni," puhui Jeesus, "minä annan teille". "Tämän minä olen puhunut, että minun iloni olisi teissä, ja teidän ilonne olisi täydellinen" (Joh. 15:11).

Siis armo on siitä hyvä asia, että se riisuu ihmisen. Se asettaa hänet yksin Jumalan pyhyyden eteen. Ja silloin ihmisellä ei ole nokan koputtamista muita vastaan. Ja jos tämä armo ihan painuu pohjaan asti, niin silloin tämmöisen lähimmäisen lähellä on hyvä elää. Sillä hänestä tulee armahtavainen, ja se luo tätä armahtavaisuuden yhteyttä.

Vanha testamentti puhuu tästä armahtavaisuudesta. Esimerkiksi Sananlaskujen kirjan 19. luku sanoo: "Ihaninta ihmisessä on hänen laupeutensa" (19:22). Se on ihaninta. Ihaninta ihmisessä on hänen laupeutensa. Taikka Miika 6:8, tuo tuttu kohta, jossa sanotaan: "Hän on ilmoittanut sinulle ihminen, mikä hyvä on; ja mitä Herra sinun Jumalasi sinulta muuta vaatii, kuin että teet sitä, mikä oikein on, rakastat laupeutta ja vaellat nöyrästi Herran sinun Jumalasi edessä?". Siis oikeamielisyys, tuollainen rehellinen oikeamielisyys. Jopa rakkauskin "iloitsee yhdessä totuuden kanssa" (1 Kor. 13:6), vaikka se on monta kertaa niin vaikeata, varsinkin avioliitossa. Kuulkaa: oikeamielisyys! Ei ole minun asiastani kysymys, taikka tuon toisen asiasta, vaan siitä, mikä on Jumalan tahto. Sitä Jumala katselee, että mikä oikein on, ja että rakastamme laupeutta, ja vaellamme nöyrästi Jumalamme kasvojen edessä.

Kun Jeesus määritteli ne arvot, sen arvomaailman, mikä on kaikkein keskeisintä hänen julistuksessaan, te muistatte Matteus 23:23. Se on semmoinen mikä raamattukoululaisten tulisi aina osata: Matteus 23:23. Kun siellä Jeesus puhui siitä, että fariseukset antavat kymmenykset jopa mintuista ja kuminoista. Se on aika hyvä. Eihän siinä mitään pahaa ole. "Mutta jätätte sikseen sen, mikä laissa on tärkeintä," ja huomatkaa: "oikeus, laupeus ja uskollisuus". Jälleen sama: oikeamielisyys, armahtavaisuus, siis laupeus, ja uskollisuus, eli usko. Siinä on varmaan ollut sana 'usko' alkujaan, sillä hepreassa nämä kaksi sanaa, Vanhan testamentin hepreassa, ovat oikeastaan sama sana.

Nämä ovat ne asiat, joita tulee tarkkailla, että olisimme oikeamielisiä, olisimme armahtavaisia. Kuulkaas, kyllä uskovan tulee rakastaa kaikkia ihmisiä, jopa vihollisia - ja maailman ihmisiä, niin kuin ne nyt sen kummempia olisi. Kaikki me täällä maailmassa olemme. Emme me saa erotella. Ja jos me erottelemme, silloin tämä erottelu on ikäänkuin semmoinen viiva, jonka me vedämme veteen, ei se ole todellista. Se todellinen vika on omassa sydämessä. Se on niissä ympyröissä, joita me itse olemme luoneet.

Nyt raamattutunnin perustehtävä on aina siinä, että me Raamatun tietoa toisimme esille. Kaukoidässä puhutaan nykyään kun on kohdattu amerikkalaista evankeliointia, niin puhutaan siitä kuinka olisi tarpeen nähdä julistus uudessa valossa. Puhutaan käsitteestä "information evangelism", eli informaatioevankeliointia. Niin helposti me liikumme tunne-elämän alueella. Ja sitten kun ihmisen tunne herää, eikä hän saa siihen rakennuspuita mukanansa, kun hän tekee parannusta, niin hän on omillansa. Informointi, eli tiedon jakaminen Jumalan tahdosta - "papin suusta etsitään tieto. Hän on Herran Sebaotin sanansaattaja", sanoo Malakian kirja (Mal. 2:7).

Hyvin helposti, esimerkiksi Amerikassa on niin, että yksilöstä voi tulla kirkko - yksilöstä. Muuan italialainen sanoi kerran, että tämmöinen vaara on; en minä omia viisauksia lainaa. Yksilöstä voi tulla kirkko. Taikka, voi olla niin, että me teemme omista hengellisistä kokemuksistamme sakramentteja. Ja semmoinen sakramentti pitäisi aina olla jossakin taskussa toiselle näyttää. Kuulkaas ei siitä ole kysymys. On kysymys Jumalan teoista, Jumalan ehdoista, niistä perusajatuksista, jotka ovat Raamatussa. Ja niitä pitäisi tuoda esille niin, että ne istuvat kohdalleen sielussa. Ja yksi näistä perusehdoista on juuri tämä: omakohtainen synnintunto, josta täällä on puhuttu paljon. Niin kuin katolinen synnintunnustus sanoo: "nostra culpa, nostra maxima culpa", "meidän syymme, meidän mitä suurin syynalaisuutemme". Että ihminen näkisi, että täällä se vika on, omissa liiveissä! Että me emme, niin kuin hengellisessä elämässä, niinkään tarkkailisi toisia, vaan että me olisimme armonistuimen edessä. Huomatkaa, Jumalan tuomioistuin on armon istuin. Siellä Vanhassa testamentissahan oli liitonarkissa tuo armonistuin. "Käykäämme sen tähden uskalluksella armoistuimen eteen" (Hebr. 4:16). Ja että me uskaltaisimme henkilökohtaisesti näin kohdata oman pyhittämättömyytemme. Ja silloin ei ole oikein asiaa toisia rukata, niin kuin kelloa, vääntää johonkin suuntaan, vaan silloin on siinä omassa sielussa niin kovin paljon semmoista missä meidän tulee pyytää että Pyhä Henki saisi meitä hoitaa.

Nyt kun ajattelemme tätä haastetta Raamatun opettamiseen, niin uhrilajit, josta Vanha testamentti puhuu liittyvät yhteyden kaipuuseen - yhteyden kaipuuseen. Vanhan testamentin suuret juhlat, uhrijuhlat olivat sellaisia grillijuhlia, suuria grillijuhlia. Ei siellä vain uhrattu ja poltettu hyvää lihaa, vaan kyllä sitä valmistettiiin ja maustettiin ja syötiin ja istuttiin yhdessä sukukunnittain ja perheittäin. Ja nuo Vanhan testamentin suuret juhlat olivat tuommoisia ihmissuhdehoitojuhlia, joissa hoidettiin jumalasuhdetta ja ihmissuhdetta. Ja sen tähden uhrilaitoksessa näkyy tuo varjoevankeliumi, josta Lutherkin puhui.

Niitä on oikeastaan seitsemän semmoista perusuhria, joihinka vain viittaan. Ensinnäkin polttouhri (3 Moos. 1), 'olaa', merkitsee ylentymistä. Masentunut ihminen tahtoisi ylentää sydämensä Jumalan edessä, 'olaa'. Toinen, ruokauhri (3 Moos. 2), 'minhaa', tulee sanajuuresta 'menuhaa' eli lepo. Ihminen, joka on aivan stressattu ja ajanut itsensä poikki, burn out, polttanut itsensä pohjaan, hän löytää levon Jumalan kasvojen edessä, kun varaa siihen aikaa. Kolmas, 'shelem', josta käytetään nimeä "yhteysuhri" (3 Moos. 3), 'shelem' - yhteysuhri, katkenneita ihmissuhteita tulisi hoitaa. Tulisi saada semmoinen mielenlaatu että joku minun kanssani voisi olla yhteistyössä. Ihminen voi olla kiusattu - ei teistä kukaan helppo ihminen ole. Ja jos ihminen on oikein helppo lähimmäinen, niin se voi olla että hän on niin kesy, että hän ei myöskään ota kantaa missään, ja voi olla, että siitä ei sitten ole apua. Kaikkein vaikeimmat luonteet Jeesus otti opetuslapsikseen, ja jos joku oli vaikea luonne niin sitä oli apostoli Paavali. No nyt, kun on tuollainen yhteysuhri Jumalan edessä annettu, se luo yhteyttä. Ja tunnettu oppinut Jarchi, jota juutalaiset usein lainaavat, sanoo että tätä kutsutaan rauhan uhriksi, "peace offering" - rauhan uhriksi. Se tulee sanasta "shelem" eli "shalom" - rauha. "Rauhan uhriksi, koska se tuo rauhan maailmaan, rauhan alttarille, rauhan papeille ja rauhan uhraajille." Siis tätä yhteyttä me etsimme, armahtavaisuuden yhteyttä.

Ja sitten syntiuhri (3 Moos. 4), 'korban lechatat', eli väliseinät poistava uhri. Sen voisi näin kääntää, siinä on semmoinen synti-sana. Ja sitten vikauhri (3 Moos. 5:14-19), 'asham', eli syyllisyysuhri. Kuulkaas, ihmiset ovat monta kertaa niin kamalan suuria sankareita, he luulevat että he jaksavat kantaa syyllisyyttään. Mutta sen suurempaa taakkaa ei ole kuin että kantaa syyllisyyttään. Ja sen tekee ihan turhaan, se on sovitettu. Teot on sovitettu ja syyllisyys on sovitettu. Suomalainen Raamattu on kääntänyt tuon sanan syyllisyysuhri sanalla vikauhri. Toisin sanoen, minä saan tämmöisenani, vianalaisena, minä saan palvella Herraa. Kyllä se edellyttää sitä, että käyn aina välillä yksityishoidossa ja yksityistunteja ottamassa Mestarilta. Mutta silloin tämä vianalaisuus ei tule enää syyttävänä meitä vastaan, vaan haastavana. Ja silloin on ihan toista elää.

Taikka, ajatellaan kuudetta uhrilajia 'khalil', eli "kokonaisuhri" (3 Moos. 6:22,23; 5 Moos 13:16; 1 Sam 7:9; Ps. 51:21). Se merkitsee sitä, että ihminen antaa 'khalil', kokonaan, itsensä Jumalan hoitoon, ettei enää potki tutkainta vastaan, ei hae niitä salattuja takaportteja Jumalan kutsun edessä, vaan ihan koruttomasti antautuu hänelle. Ja uhraaminen, "lehakriiv", merkitsee sitä että me tuomme jotakin Jumalan lähelle. Siis siinäkin me etsimme yhteyttä, uhraamisessa, läheisyyttä, jumalasuhteessa, että saataisiin kaikki hoitoon, ja ihmissuhteissa saataisiin hoitoon.

Mutta sitten on semmoinen uhri, josta en ole muistaakseni koskaan puhunut, mutta se on kyllä täällä Raamatussa esillä, uhrin nimelläkin vielä, 'minchat kenaut', eli "luulevaisuusuhri". Se on yksi niistä uhreista. Kun meillä on niin monenlaisia vikoja, niin yksi suomalaisen vika on tämä luulevaisuus. Raamatussa puhutaan kolme kertaa siitä että jos mieheen tulee luulevaisuuden henki (4 Moos. 5:11-31) Kyllä se henki voi tulla naiseenkin! Luulee toisesta! Joku tapasi aina kysyä, että luuletko sinä vai tiedätkö sinä tuon asian. Ja me tarvitsisimme tämmöistä luulevaisuusuhria, jossa on hyvä tietää, että Raamattu sanoo että "Luulevaisuus on kuin mätä luissa". Sitä se on, Sananlaskuissa sanotaan (Sananl. 14:30).

Ja jos meihin tulee semmoinen luulevaisuuden henki, että me kärkymme toista, ja luulemme että se ajattelee niin. Taikka että kun se tekee noin niin se tarkoittaa sitä ja sitä. Kuulkaas ei tartte ollenkaan ajatella mitä toinen ajattelee! Ei sekään ajattele mitä minä ajattelen. Harva rakastaa meitä niin paljon että jaksais ajatella mitä se Santala ajattelee. Itse vain niitä piirtelee veteen niitä rajoja ja heittää kiviä järvelle, ja oman sielunsa ympyröitä katselee.

Luulevaisuus, tuo sana mikä siinä on, "minchat kenaut", merkitsee kateutta, se on sen ensimmäinen merkitys. Se merkitsee myöskin vihaa ja se merkitsee mustasukkaisuutta. Se merkitsee luulevaisuutta, se merkitsee kärkkymistä ja niin edespäin. Ja minkäslainen lääke tähän luulevaisuuten sitten Raamatussa on? Raamatussa kerrotaan, että siinä käytettiin lääkkeenä kirovettä, oikein katkeraa vettä. Kirovettä. Usein nimenomaan mustasukkaisuuskysymyksissä ja muissa. Kyllä me tarvitsisimme paljon semmoista katkeraa vettä että saataisiin ulos kaikki se luulevaisuus ja kateus ja katkeruus ja kärkkyily ja päästäisiin ikäänkuin hoitamaan sitä mikä on tärkeintä, ennen kaikkea valvoisimme sydäntämme, sillä sieltä elämä lähtee (Sananl. 4:23). Niin paljon ihminen rasittaa itseänsä kun hän luulee, että toinen luulee. Ja siinä tarvittaisiin, jos ei nyt muuta vettä löydy niin voi ottaa huberinvettä hanasta. Sekin auttaa, vaikka keskellä yötä, niin saa sitten taas unta, eikä haudo niitä asioita jotka ovat vain oman sielun ahdistusta.

Ystävät, Raamattu sanoo näinkin: "Kuka voi kestää luulevaisuutta?" (Sananl. 27:4). Se on hyvin vaikea asia. Vaikka me täällä vähän hymyilemme, niin kuitenkin, tämä on niin kipeä asia, että jos uskovien jossakin asiassa pitäisi tehdä parannus, se on tässä. Ollaan armahtavaisia! Annetaan toisen jopa ajatella vähän toisella tavalla. Eikä hänen välttämättä tarvitse minusta hyvää ajatella. Suomalainen huolehtii jopa siitäkin, että mitäköhän se elefantti minusta ajattelee. Ei välttämättä, jos toinen kehuu, sanotaan jotakin sihteeriä, että se sihteeri teki niin ja niin, ei se merkitse sitä että hän sanoo, että sinä et tee niin hyvin. Jos kehutaan jonkun vaimoa, ei se merkitse että sinun vaimoas pannaan halvalla. Jos kehutaan jotakin kirkkoherraa, niin ei se merkitse sitä että nyt pantaisiin matalaksi jotakin toista. Ei.

Kristinusko merkitsee sitä, että oma sydän tulisi hoidetuksi. Pietari kysyi, kun kuuli Johanneksesta ja näki kuinka Johannes oli rakas, että mites sitten ton käy. "Mitä se sulle kuuluu!" - vapaan käännöksen mukaan (Joh. 21:20-22). Voi kun voisimme päästä irti semmoisista laahuksista, jotka sitovat suomalaisen sielun. Ja tuo luulevaisuuden henki, sen tuntee siitä että vika on aina toisessa. Niin, vanhemmat antoivat semmoisen kasvatuksen. Minulla oli vaikea koulu. Sitten tuli se avioliiton koulu, ja mulla on semmoinen vaimo - taikka mies. Johtajissa on vika. Työtovereissa on vika. Naapurikansassa on vika. Juutalaisissa on vika - tai mustalaisissa. Ja polkupyörissäkin on vika. Joku kysyy: "no miksi sitten polkupyörissä?" No miksi sitten juutalaisissa?! Miksi sitten naapurissa?!

Kristinusko merkitsee sitä, että me menemme itseemme; me emme vie toisen autoa huoltamoon; me emme hoida toisen hengellistä hygieniaa. Jeesuksen Kristuksen veren täytyy puhdistaa meidät henkilökohtaisesti. Kun Vanha testamentti puhuu sovituksesta ja anteeksiantamuksesta, siellä toistuu kolmannessa Mooseksen kirjassa sana "Herran edessä". Kun ylimmäinen pappi luki syntikauriin päälle kaikki synnit, olivat ne mitä syntejä tahansa, niin siinä sanotaan, 3 Moos. 16, että näin tehtiin sovitus Herran edessä. "Sinua ainoata vastaan minä olen syntiä tehnyt" (Ps. 51:6), enkä ansaitse, että minua kutsuttaisiin lapseksi. Taivasta vastaan olen syntiä tehnyt, tuhlaajapoika sanoi (Luuk. 15:21).

Ystävät, siitä on kysymys, että minä hoitaisin omaa hengellistä elämääni, että kokisin niin anteeksiantamuksen, että minusta menisi kaikki tuomiomieli. Kysymys on siitä, että miten reagoin. Miten reagoin siihen ettei huomata. Miten reagoin siihen, että virkaportaassa en pääse eteenpäin. Miten reagoin siihen, että joku henkilö tervehtii toista mutta ei tervehdi minua. Mites jos seurakunnassa jotakin syleillään vähän sydämellisemmin kuin minua. Minua on muuten vaikea syleillä, te tiedätte sen. Kun eteläisissä seurakunnissa 40-luvulla meillä oli katulähetys, niin yksi semmoinen oikein hyvä mies, kaksi metriä pitkä, joka oli herätykseen tullut. Niin hän alkoi sitten katsella, että miten se oikein on. Hän jäi oikein ovelle katselemaan. Näitä katulähetyksen kautta heränneitä nuoria niitä ei syleillä ihan niin lämpimästi. Ja hän alkoi puhua siitä: "Täällä on kahdenlaista nuorisoa. On niitä koulunuoria ja sitten on katulähetyksestä tulleita." Me emme ollenkaan kokeneet semmoista. Mutta kun jotakin asiaa tällä tavalla hautoo sisimmässään, niin siitä tulee ongelma. Ja tässä mielessä me emme saisi hautoa asioita. Luulevaisuudesta täytyisi päästä irti.

Kyllä se voi olla totta, että kasvatus taikka opettaja, joku hyvin vaikea opettaja, on tehnyt niin syvän haavan sieluun että sitä saa monta kertaa hoitaa. Niin että itsetunto on niin loukattu, että ei oikein omakohtaisesti uskalla edes kauppaan mennä, jos vahingossa erehtyy siellä, taikka puhelinta ottaa käteen. Kuulkaas, ihminen voi tulla niin araksi. "Vanhemmat, älkää kiihoittako lapsianne, etteivät he kävisi aroiksi", Uusi testamentti opettaa näin (Kol. 3:21). Eikä opettajatkaan saisi. Pitäisi rohkaista. Jos olisi armahtavaa mieltä, niin ehkä asiat olisivat helpompia. Jumalan edessä synnit on sovitettu. Hän on armahtava Jumala. Kristinusko puhuu armahtavasta mielenlaadusta. Ja Jeesus Kristus voi pukea meidät sydämelliseen armahtavaisuuteen. Siihenhän meitä kehoitetaan.

Mutta sitten vielä yksi asia. Kun synnit on sovitettu Jumalan edessä, niin aina silloin, uudelleen ja uudelleen pitää muistaa se että sovitus alkaa, lähtee ja jatkuu yksityisen tasolla. Ja me voimme viedä sovittavaa mielenlaatua eteenpäin vain kun oma sydän on sovitettu. Yhteen aikaan oli semmoinen hirmusana suomenkielessä uutisissa, jota en ymmärtänyt. Sanon sen suoraan: "bilateraalinen". Kun oli bilateraalisia neuvotteluita. Varmaan muiltakin meni ulalle. Kaksipuolisia, molemminpuolisia, kahdenvälisiä. Ja nyt, kun taas tehdään näitä bilateraalisia neuvotteluita suurvaltojen välillä, niin ensin poistetaan ne lyhyen matkan ohjukset ja sitten keskimatkan ohjukset ja sitten pitkän kantomatkan ohjukset, ja sitten saadaan bilateraalinen valvonta, ja näin luullaan että saadaan bilateraalinen rauha. Kuulkaas, ei rauhaa tule tällä tavalla maailmaan. Sillä siinä aina käydään kauppaa ja odotetaan toiselta aloitetta. Minä uskon että viimeinenkin honkapuu ehtii kelottua ennen bilateraalista rauhaa. Ja kaikki maailman kivet sammaloituvat, ja jokainen iikka syö hiekkaa, ennen kuin semmoinen rauha tulee. Ei se siitä lähde.

Muuan saksalainen televisiomies, kirjailija, joka uskonsa vuoksi joutui sitten merkittävästä asemastaan ja kansansuosiostaan luopumaan, kirjoitti kirjan Vuorisaarnan (Matt. 5-7) merkityksestä ja sanoi, että tämä maailma ei ole vielä koskaan koetellut sitä, mitä on rakastaa vihollistaan. Kuulkaas, ei siellä "hemmafrontissa", kotirintamallakaan, ole rauhaa jos aina tehdään sitä bilateraalista työtä. Mitä te sanotte tuhlaajapojan isästä jos, kun poika tuli kotiin, jos isä olisi sanonut, että mennään poika tuonne kamarin puolelle ja pidetään yksi bilateraalinen neuvottelu. Ei kuulkaas ei, isä näki poikansa, kaukaa, ja hän itki: minun rakas poikani, joka oli kuollut. Ja heti hänellä oli mielessään sinettisormus, ateria ja uudet vaatteet, eikä hän tenttinyt ollenkaan; hän rakasti (Luuk. 15:11-32). Ja tähän maailmaan tulee rauha, tähän maailmaan tulee rakkaus vain kun on tuollaista armahtavaa mielenlaatua. Ja sovitus lähtee siitä, että minä menen itseeni.

Mutta, vielä yksi asia. Me olemme ihmisinä luonnostaan kovia, koviksia. Ja me luonnostaan hylkäämme, torjumme sellaiset asiat, jotka ovat meille epämieluisia. Me luonnostamme vältämme totuutta. Me luonnostamme pelkäämme lääkäriä. Ja samalla tavalla me luonnostamme panemme hanttiin, kun Jumala puhuu. "Älkää torjuko häntä, joka puhuu", voitte lukea Hebrealaiskirjeestä (12:25). "Minun vanhurskaani ei vetäydy pois" (10:38). Ja meidän tulisi pyytää sitä että me voisimme Jumalan edessä ja yksin, ei bilateraalisesti vaan ihan - siihen pitäisi keksiä joku hyvä sivistyssana - ihan noin yksin, olla Jumalan edessä ja hoidattaa sitä levotonta sielua, joka piirtelee veteen rajoja, koka tekee niitä omia kuvioitaan järven pintaan, oman sielunsa renkaita. Voi kun pääsisimme siitä pois. Ja se voi olla että Jumalan pyhyys murtaa ihmisen ensin. Oppineet puhuvat käsitteesta "shvirat hakelim", eli astian särkemisen laki. Kun ihminen ei voinut käsittää luomakunnan suuruutta, kun koko luomakunta on täynnä hänen kunniataan, niin vanhat rabbit sanovat: Jumala rikkoi luomakunnan. Ja hän kätki jokaiseen sirpaleeseen täyden siunauksensa. Sinulla on siellä taskussa pikkuinen sirpale, sydämen taskussa. Siihen Jumala kätkee täyden siunauksensa. Sitä hän hoitaa. Paljon vaikeampi on kun me olemme itsessämme kovia. Itsessään kova ihminen on aina armahtamaton. Ja sen tähden syntien anteeksiantamus jota täällä on tahdottu julistaa, on se asia joka hoitaa. Jumalan armo hoitaa sydäntä Sanan mukaan. Se on paras sydänlääke. Ja kun hän koskettaa kädellään, niin pitäisi sanoa niin kuin Jeremia: "Sinä olet taivutellut minua ja minä olen taipunut. Sinä olet tarttunut minuun ja hoitanut" (Jer. 20:7) Tällaista ihmettä me toivomme.

Keskustelin juuri pari päivää sitten erään puusepän kanssa. Ja hän kertoi jostakin sukulaisestaan, joka oli tehnyt järvelle hirsiarkun, semmoisen kalliorannan viereen, jossa on valtava jäitten puristus keväisin kun jäät lähtevät. Minulla on samanlainen hirsiarkku mökilllä, jota olen tehnyt ja jo kunnostanut ja kattanut. Jäät eivät liikuta tuollaista hirsiarkkua. Ja sitten tuo puuseppä sanoi, että me katselimme kuinka jäät lähtivät. Ja se on valtava näky. Minäkin katselin keväällä, mutta en sattunut näkemään sitä. Odotin ja odotin ja kuulkaas, jäitten lähtö on pitkä prosessi. Ensin, kun siellä hiihtelee, kevätpuolella, niin kuuluu riks-raks, jäät menevät pitkin ja se ääni kulkee siellä pitkin jäitä eri puolilla. Se on vasta alkumerkkiä. Ehkä täälläkin on kuulunut joku riks-raks sydämessä. Ja sitten tulee kevätlämpö, lumi sulaa. Ja sitten se jää tummenee. Mutta ei se vieläkään lähde. Sinä heität sinne isonkin kiven, ja kun se ei läpi mene, ei millään. Ja sinä odotat. Ja se tummenee ja tummenee. Ja sitten kun tulee oikea hetki, niin yhtäkkiä koko järvi velloo vapaana. Ja yhtäkkiä ne jäät häviävät. Ja tuo puuseppä sanoi että se on merkillistä, mihinkä ne jäät menivät? Ja nyt voi olla näillä päivilläkin se että joku koettelee kepillä jäätä, niin kovaa on. Mutta kun on Jumalan sanan alla ja kun suostuu Jumalan rakkauden kohteeksi, niin Jumalan armon aurinko sulattaa. Ja yhtäkkiä, sydämen pinta, joka on ollut kova ja murtumaton, se velloo vapaana ja kiittää Jumalaa.

Oi ystävät, me tarvitsisimme tällaista Jumalan rakkauden kosketusta, niin että syntyisi armahtavaisuuden yhteys.

Rakas Vapahtajamme Jeesus Kristus. Me kiitämme sinua siitä, että sinun täyteydestäsi me, epätäydelliset ja kaikin tavoin vikuutetut, olemme saaneet ja armoa armon päälle. Kiitos siitä, että sinulla on kärsivällisyyttä. Kiitos siitä, että rakkautesi on saanut meitä täällä sulatella ja pehmittää. Ja kiitos siitä, että kaikki meidän syntimme sulavat siinä armon mereen. Kiitos siitä, että ei ole tarvis tarkkailla toista. Kiitos siitä, että herätys lähtee siitä että sinä kosketat meidän sydämiämme ja annat meille sinun lastesi mielenlaadun. Oi Herra, auta että me voisimme pukeutua sydämelliseen armahtavaisuuteen. Aamen.

Sivun alkuun