Artikkelit

Miten jouduin
uskomaan
Messiaaseen

Olen varttunut juutalaisessa kodissa ilman uskonnollista kasvatusta. Ollessani 7 vuoden ikäinen menin ystäväni mukana kouluun. Hänen piti myös mennä papin luo ja minä menin hänen kanssaan. Kun hän oli toimittanut asiansa, pappi kysyi mitä halusin, enkä minä halunnut mitään. Minähän vain seurailin ystävääni. Silloin pappi sanoi: "Haluan tehdä hyvän teon kaikille niille, joita tapaan, joten tarjoan sinulle lasillisen kylmää vettä." Siitä on pian 50 vuotta, mutta tuota pappia en ole milloinkaan unohtanut.

Neljätoistavuotiaana kuljin katolisen kirkon ohitse ja astuin sisälle. Monet ihmiset rukoilivat polvillaan Neitsyt Mariaa. Olin utelias tietämään tapahtuisiko mitään rukouksen jälkeen, joten minäkin polvistuin. Rukoilin kuten kuulin muitten rukoilevan, mutta siitä ei ollut mitään seurauksia. Palasin ulos ja sanoin itsekseni: "Ei, Jumalaa ei ole olemassa. Hän ei vastaa." En välittänyt kirkosta. Minusta tuli jumalankieltäjä.

18-vuotiaana saavuin Pariisiin. Eräänä päivänä ohitin evankelisen kirkon, josta kuului laulua. Astuin sisään siihen. Puhuja otti Raamatun käteensä ja sanoi: "Juutalaiset ovat varma todiste siitä, että Raamattu on tosi." Sitten hän mainitsi joukon tähän liittyviä seikkoja. Tiesin olevani juutalainen ja periytyväni Daavidin kansasta. En kuitenkaan tiennyt, että Uuden testamentin ja juutalaisten välillä olisi ollut mitään yhteyttä.

Sain käsiini Raamatun, mutten saanut siitä mitään irti. Myöhemmin saavuin erääseen pieneen kylään. Siellä asui muuan puuseppä, joka koko elämänsä ajan oli ollut jumalaapelkäävä mies. Hän oli rukoillut Jumalaa, että saisi ennen kuolemaansa johdattaa jonkun juutalaisen Jumalan luokse. "Jumalani, tässä kylässä ei ole yhtään juutalaista ja minä olen vanha mies. Lähetä tänne joku juutalainen ja otan osalleni ensimmäisen, joka tänne tulee," hän oli rukoillut. Minä olin ensimmäinen, joka sinne saapui. Puuseppä tuli luokseni, puhui kanssani ja antoi minulle Raamatun. Aukaisin sen Matt. 27:n kohdalta, missä ihmiset sylkivät Jeesuksen päälle ja käskivät hänen astua alas ristiltä todistaakseen olevansa Jumalan poika. Minua jännitti tietää, tekikö hän todella niin ja kun luin, että hän ei sitä tehnyt, löin kiinni Raamatun ja sanoin: "Se on valhetta. Hän ei ole Jumalan poika." En lukenut eteenpäin Matt. 28:aa, missä hän suoritti paljon suuremman teon. Hänhän nousi kuolleista.

Saamani Raamattu oli täynnä rukouksen henkeä. Luin sitä uudelleen toisella kertaa ja teksti todisti minulle vihdoin, että Jeesus oli Jumalan Messias. Minä sanoin Jeesukselle: "Olen vakuuttunut siitä, että olet Jumalan Messias, mutta ristin ja kärsimyksen tien takia en halua ryhtyä opetuslapseksesi. Joka haluaa seurata sinua, hänen täytyy joka päivä ottaa ristinsä ja kulkea jäljessäsi, enkä minä tahdo kantaa ristiä enkä kärsiä."

Keskustelin rabbiinien kanssa Uudesta testamentista, mutta he sanoivat kaikki, että Jeesus oli petkuttaja. Muuan heistä tuli eräänä päivänä luokseni ja sanoi: "Käsitän, että olet luopio, veljeni, ja tahdon auttaa sinua löytämään oikean uskon." Vastasin, että Vanhassa testamentissa oli monta Jeesukseen soveliasta ennustusta. "Älä lue ennustuksista", hän sanoi. "Eivät rabbiinitkaan niitä lue. Mutta tulen lukemaan Uuden testamentin kanssasi ja todistamaan, että se on väärä." Hän tuli eräänä iltana kello kahdeksalta ja istuimme yhdessä lukemassa yöhön kello kahteen saakka.

Nyt olen ollut kristitty 28 vuoden ajan. Neljätoista vuotta tästä ajasta olen istunut vankilassa, missä minulla ei ole ollut lupaa lukea Raamattua sen enempää kuin mitään muutakaan kirjaa. Mutta Kristus oli vankilassa sama kuin vapaudessa. Sain kokea, että kärsiminen Kristuksen puolesta itse asiassa sisältää elämän onnen. Olen nähnyt monia Kristuksen juutalaisia sekä kristillisiä romanialaisia kytkettävän kahleisiin, piiskattavan ja rääkättävän, mutta missään en ole tavannut niin voimakasta iloa kristittynä olemisesta kuin Romaniassa, vankien keskuudessa. Neljäntoista vankilassa viettämäni vuoden aikana ei minulla ollut kirjoja, ei lehtiä eikä Raamattua. Meille esitettiin nauhoituksia, joissa kerrottiin kristillisyyden hävinneen ja kristittyjen kuolleen sukupuuttoon koko maailmasta. Viimein tunsin minäkin viettelystä uskoa, että asiassa oli perää. Mutta silloin sanoin: "Jos tämä on totta tahdon seistä haudan äärellä Maria Magdaleenan tavoin ja itkeä, kunnes Hän jälleen nousee kuolleista."

Vankilassa meidän oli toistettava toisillemme Raamatusta ja muista uskonnollisista teoksista kuulemiamme nauhoituksia. Oli kiellettyjä jättää pois ne muutokset, jotka intellektuellit olivat Raamattuun tehneet. He lisäsivät siihen jotakin tai esittivät asiasta oman tulkintansa. Niin eivät tehneet yksinkertaiset ihmiset, jotka eivät olleet kirjanoppineita. He osasivat vain toistaa lauseet sellaisina kuin ne Raamatussa olivat. Tällöin käsitin yhtäkkiä, miksi Herra valitsi kalastajia ja tullimiehiä opetuslapsikseen. Ylistän Sinua Isä Sinä taivaan ja maan Herra sen johdosta, että olet kätkenyt sanasi viisailta ja järkeviltä, mutta ilmaissut ne yksinkertaisille.

Haluan tähän mielelläni lisätä sen, etten ole katkera vankilassa viettämästäni ajasta. Ne, jotka niin kovasti kohtelivat meitä, tekivät näin ateistisen uskonsa vuoksi, saman uskon, minkä minäkin kerran olin omaksunut. Voimme kohdella heitä vain rakkaudella. Vankilassa unohdin teologiani ja unohdin myös paljon Raamatusta, mutta sensijaan sain kokea Jumalan voiman ja Jumalan rakkauden, jotka tekivät minusta onnellisen.

Richard Wurmbrandin artikkeli Shalom-lehden numerossa 6-7/1974.

Sivun alkuun