Artikkelit

Katja Pohjanmaalta kertoo:

Koin Toronton siunauksen

Elin ihan tavallista elämää 1990-luvun alkupuolelle asti. Työni on palveluammatti, minulla on mies ja 12-vuotias poika. Kuitenkin minua usein vaivasi tyhjyyden tunne. En tiennyt, miksi elän.

Lapsena olin käynyt pyhäkoulua ja tyttökerhoa. Pyhäkoulusta jäivät erityisesti mieleeni valkoinen pöytäliina ja kynttilä - juhlan tuntu. Sanan opetus ei kuitenkaan pystynyt estämään maailmaa viemästä minua mukanaan, kun tulin murrosikään.

Avioliitossa ilmaantui ristiriitoja; ongelmat kasaantuivat. Tutustuin uskovaan rouvaan, joka houkutteli minut hengelliseen kokoukseen. Lähtiessäni ajattelin, että käyn siellä nauramassa uskovaisten tyhmyydelle. Mutta Herra aloittikin työnsä minussa. Sain käsiini kirjan, jota lukiessani sydämeeni syntyi synnintunto. Rukoilin Herraa, voiko hän minuakin syntistä vielä armahtaa.

Seuraavassa kokouksessa koin syntien anteeksisaamisen, ja Herra myös poisti kivun, joka oli synnytyksen jälkeen ilmestynyt lonkkiini. Sain uusia ystäviä ja liityin baptistiseurakuntaan, jonka jäsen olen vieläkin.

En kuitenkaan juurtunut Jumalan sanaan. Juoksin kokouksesta kokoukseen hakemassa kokemuksia ja Pyhän Hengen voimaa. Kokemukset sain aina toisten pannessa kätensä päälleni. Sitä ei pitäisi ikinä sallia, jos ei tiedä, mistä hengestä siunaaja saa voimansa.

Menin huhtikuussa 1995 Jyväskylään suureen nauruherätyksen kokoukseen, jossa Marc Dupont oli mukana. En kuitenkaan tärissyt siellä kuten monet muut, mutta rukoilin, että saisin tuon kokemuksen. Tunsin kyllä sisälläni outoa värinää, mutta ulospäin ei noita merkkejä näkynyt.

Olin todella pettynyt. Ajattelin tietysti, että minussa se vika on, jos muut saavat valtavia kokemuksia, minä en. Oulussa menin taas samantapaiseen kokoukseen. Ehtoolliskokouksen aikana murruin täydellisesti. Minulle tapahtui se, mitä niissä piireissä kutsutaan sisäiseksi paranemiseksi. Oli kuin silmieni edessä olisi kulkenut filminauha varhaisesta lapsuudesta asti. Se henki, joka siellä oli, tiesi minun lapsuuteni tarkasti alusta loppuun asti.

Itkin hirvittävästi puolitoista tuntia. Lopulta olin kuin vereslihalla, aivan kipeä sisältä fyysisestikin. Olin myös suuren tyhjyydentunteen vallassa.

Kokous jatkui, ja yhtäkkiä jotkut ihmiset tulivat minua siunaamaan. Silloin puhkesin nauramaan ja nauroin yhtä kauan kuin olin itkenytkin: puolitoista tuntia. Oulun kokoukseen sisältyy myös muuan tosi pelottava kokemus. Kaksi naista rukoili puolestani, ja näin he profetoivat: "Sinua vainoavat jotkut vanhat vainajahenget teidän suvustanne." Tuollaisesta "profetiasta" voisi joku jo saada hermoromahduksen! Tätäkö kutsutaan voiteluksi?

Myöhemmin kokemukseni jatkui vielä voimakkaampana pienissä rukousryhmissä. Kädet vispasivat ilmaa, ja nauroin hillittömästi. En hallinnut ollenkaan itseäni. Tämä kokemus oli kuin huumetta - siitä tuli riippuvaiseksi, sitä täytyi saada lisää.

Tämän jälkeen tunsin tehtäväkseni rukoilla toisten ihmisten puolesta. Kun aloin sitä tehdä, huomasin tietäväni heistä asioita, joita kukaan ei ollut minulle kertonut. Erityisesti minulle ilmoitettiin, mitkä asiat heidän elämässään olivat siunauksen esteenä.

Kiitimme aina Pyhää Henkeä hänen teoistaan. Jeesuksesta emme välittäneet, eikä ristin työ elänyt meille. Yhtään kertaa en noissa kokouksissa kuullut oikeaa parannussaarnaa tai ristin saarnaa. Kiivastuin kovasti, jos joku arvosteli näitä ilmiöitä.

Vähitellen tämän "siunauksen" hedelmät alkoivat kuitenkin näkyä omassa elämässäni ja perheessäni. Rupesin näkemään kauheita painajaisia, pelottavia ja inhottavia unia. Perhe-elämä kärsi. Vähältä piti, ettei tullut avioeroa. En ollut koskaan kotona, eikä mies tietenkään katsellut sitä hyvällä. Laiminlöin lastani, joka olisi tarvinnut minua. Mutta kokouksissa sain "rakkautta" osakseni senkin edestä. Siellä halattiin ja taputeltiin toinen toisiamme, kaikki oli pelkkää "suurta rakkautta". Muusta ei puhuttukaan.

Tätä jatkui aina kesään asti. Koko ajan minulla oli ollut ystävä, Sirpa, joka rukoili puolestani, että selviäisin siitä eksytyksestä. Hän ei voinut sanoa minulle mitään, koska raivostuin kritiikistä. Hän kuitenkin rukoili, että Jumala avaisi silmäni ja juurruttaisi minut Sanaan.

Sitten kaaduin ja loukkasin jalkani. Haava ei parantunut vaan tulehtui. Silloin totesin, että Herra itse oli minut pysäyttänyt. Aloimme kokoontua kolmestaan: Sirpa, minä ja eräs Airi, joka oli yhtä lailla Toronton lumoissa kuin minäkin. Lauloimme virsiä ja hengellisiä lauluja. Luimme Raamattua, Sirpa kun on niin vahva Sanassa.

Vähitellen Pyhä Henki alkoi avata silmiämme. Ensimmäinen asia, joka meidät todella pani ajattelemaan, oli muutamien sisarten ja veljien käytös. Näimme, että jotain oli todella pahasti pielessä. Vääränlaista käytöstä kuudennen käskyn alueella esiintyi erilaisissa rukouspiireissä (ei siis varsinaisissa seurakunnan kokouksissa).

Kiitos Jumalalle, että silmäni avattiin! Nyt ajattelen, että Toronton ilmiöiden takana on se, mitä Hoosea sanoo "haureuden hengeksi". Ei tarvitse kuin katsella ympärilleen - todisteita tässä liikkeessä vaikuttavasta hengestä on vaikka minkä verran: aviorikoksia, psyykkisiin sairauksiin sairastumista, alkoholismia, uskovien luopumusta.

Raamattua tutkiessamme me kolme olimme avoimia toisillemme. Nyt sain huomata, että Sana avautui minulle. Sain kokea rauhaa, jota kaikki nuo "siunaukset" eivät koskaan olleet voineet minulle antaa. Sanouduin irti kaikista noista kokemuksista. Rukoilin myös yhä uudestaan, että Jeesus puhdistaisi minut verellään.

Jeesus antoi minulle sen sisäisen rauhan, jonka hän sanassaan on luvannut: "Rauhan minä jätän teille: minun rauhani - sen minä annan teille. En minä anna niinkuin maailma antaa. Älköön sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö" (Joh. 14:27). Nyt saan huomata, kuinka Herra auttaa sanansa ja Henkensä kautta arjen vaikeuksien keskellä - työssä ja kotona. Isä on luvannut pitää minusta huolen; hän ei minua hylkää eikä jätä. Tätä olen saanut kokea lopetettuani kokemusten metsästämisen.

Nyt haluan tuntea lihaksi tulleen Jeesuksen Kristuksen. Hänen luokseen ei ole mitään oikotietä - vain ristin tie, joka on usein kärsimysten tie. Siitähän näissä karismaattisissa*) piireissä aina yritetään päästä eroon. Tahtoisin, että sydämessäni saisi asua terve Jumalan pelko.

Jos sinulla on tuttavapiirissäsi joku ihminen, joka on sotkeutunut hurmahenkisiin piireihin, niin ei hyödytä hyökätä hänen kimppuunsa. Parempi on rukoilla, että Jeesus itse avaisi nuo umpeen menneet korvat ja silmät. Sitäkin voi rukoilla, että Jeesus veisi eksyneet totuuden tuntemiseen ja juurruttaisi heidät syvälle Jumalan sanaan.

Johanneksen evankeliumin 16. luku on merkinnyt minulle paljon - sen tahdon antaa mietittäväksi niille, jotka tämän minun "elämänkertani" ovat lukeneet.


Tarinan on kertonut Katja Pohjanmaalta. Miehensä tähden hän ei tahdo julkaista sukunimeään. Kertomuksen merkitsi muistiin Mailis Janatuinen.

Artikkeli Herää Valvomaan (nyk. Elämään) -lehden numerossa 1/1997.

Sivun alkuun