Tuija Laine
© Tuija Laine 2000
Kappale väitöskirjasta:
Ylösherätys suruttomille
Englantilaisperäinen hartauskirjallisuus
Suomessa Ruotsin vallan aikana.
Helsinki 2000.
Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuran toimituksia 775.
ISBN 951-746-158-5
Tuntematon puritaanisaarnaaja Thomas Wilcox kirjoitti 1600-luvun lopulla hartauskirjan A choice drop of honey from the rock Christ, josta tuli tavattoman suosittu sekä Englannissa että koko protestanttisessa maailmassa. Saksalaisen käännöksen ilmestyessä vuonna 1757 kirjasesta oli julkaistu jo neljäkymmentä englanninkielistä painosta. Englantilaisen alkuteoksen julkaisuajankohta on epäselvä. British Libraryn kokoelmiin sisältyy painos, jonka arvioidaan ilmestyneen noin vuonna 1690. Kirjan on täytynyt tulla painosta viimeistään noihin aikoihin. Mikäli kirjaa ei ole julkaistu postuumina, sen on täytynyt ilmestyä viimeistään Wilcoxin kuolinvuonna 1687.
Kirjasen johtoajatuksena on Kristuksen kautta saatava pelastus. Jo esipuheessaan tekijä esittää huolestuneisuutensa siitä, että ihmiset eivät riittävästi turvaudu Kristuksen ansioon, vaan pyrkivät saavuttamaan pelastuksen omien tekojensa avulla. Raamattuun tukeutuen hän luonnehtii tekstissä Kristusta kallioksi, johon ihmisen on kiinnitettävä katseensa. Sekä omien ansioiden ja hyvien tekojen että oman syntisyyden ja mahdottomuuden tarkkailu on turhaa -pelastuminen on mahdollista ainoastaan uskomalla Kristuksen anteeksiantamukseen. Wilcox poikkeaa tyylillisesti jonkin verran englantilaisen puritaanisen hartauskirjallisuuden yleislinjasta. Raamatulla tosin on kirjassa vahva asema ja omavanhurskauden torjumisen vaatimus on ehdoton. Ehdottomuudestaan huolimatta tai ehkä juuri sen takia kirjan sävy on lohdullinen. Koska kaikki ihmisen omat ponnistelut ovat turhia ja pelastus riippuu yksinomaan anteeksiantamuksesta, ihmiselle riittää jättäytyminen tämän anteeksiantamuksen varaan.
Wilcoxin hartauskirja ilmestyi saksaksi vuonna 1757 nimellä Thomae Wilcocks köstliche Honig-Tropfen aus dem Felsen Christo. Tuntemattomaksi jäänyt kääntäjä laati saksannoksensa neljännenkymmenennen englanninkielisen painoksen pohjalta. Käännöksen paino- ja kustannuspaikoiksi on impressumissa ilmoitettu Leipzig ja Ebersdorf. Saksantaja säilytti alkuteokseen sisältyneen tekijän esipuheen, mutta lisäsi käännökseen myös oman esipuheensa. Siinä hän esittelee kirjasen lyhyesti ja sanoo pyrkineensä kääntämään sen mahdollisimman tarkasti, vaikkei täysin sanatarkan käännöksen laatiminen kaikissa kohdin ollutkaan mahdollista. Kääntäjä on onnistunut pyrkimyksissään erinomaisen hyvin. Saksannos on muutamia yksityiskohtia lukuun ottamatta miltei sanatarkasti alkutekstin mukainen.
Saksantaja näyttää noudattaneen käännöstä laatiessaan kahta periaatetta. Ensinnäkin hän on tarkistanut ainakin useimpien raamattuviittausten paikkansapitävyyden ja on onnistunut korjaamaan suuren osan englantilaiseen alkutekstiin jääneistä lukuisista painovirheistä. Lisäksi hän on karsinut jonkin verran tekstissä esiintyviä raamatunkohtia, mikä on tehnyt saksalaisesta tekstistä englanninkielistä helppolukuisemman. Osittain karsinta on kohdistunut painovirheitä sisältäviin raamatunkohtiin, joiden yhteys varsinaiseen tekstiin lienee jäänyt saksalaiselle kääntäjälle epäselväksi. Tällaisissa tapauksissa hän on nähnyt viisaimmaksi olla johtamatta lukijaa harhaan virheellisillä raamattuviittauksilla ja jättänyt epäselvät viittaukset kokonaan pois tekstistä. Kääntäjä ei ole noudattanut mitään linjaa raamattuviittausten merkitsemisessä. Hän on myös lisännyt käännökseensä muutamia alkutekstistä puuttuvia raamatunkohtia.
Toinen periaate on sisällöllinen. Saksantaja on korostanut tekijääkin enemmän omavanhurskaudesta luopumista ja täydellistä heittäytymistä Kristuksen armon varaan. Tämä ilmenee muutamista tekstiin tehdyistä lisäyksistä ja huomautuksista, esimerkkinä seuraava:
Wilcox
I am come for thine. We would be bringing to Christ, which must not be; grace will not stand with works, Tit. 3:5; Rom. 11:6.
Wilcox 1757
Ich komme und will deine haben, und muß sie haben. Wir wollen gar zu gern Christo was mitbringen, und daß muß doch schlechter dings nicht seyn. Die ausgeschliffensten Natur-Gaben gelten nicht einen rothen hellen im Himmel. Gnade und Verdienst der Werke können nicht beysamman stehen. Tit. 3:5; Röm. 11:6.
Saksannokseen tehtyjen lisäysten perusteella näyttää siltä, että kääntäjä on ollut kotoisin luterilaiselta alueelta, mihin teoksen ensimmäisen painoksen julkaisupaikatkin viittaavat.
Vain seitsemän vuotta saksankielisen käännöksen ilmestymisen jälkeen (1764) Tukholmassa painettiin sen pohjalta laadittu ruotsinnos. Kirjan oli kääntänyt Turun tuomiokapitulin notaari Abraham Frosterus. Painolupa-anomus oli jätetty Tukholman tuomiokapituliin viimeistään marraskuun alussa 1763. Tarkastustehtävä annettiin kirkkoherra Olof Gråbergille. Luettuaan teoksen Gråberg ja kapitulin puheenjohtaja, joka myös oli lukenut käännöksen, totesivat yhteisesti, ettei julkaisua voitaisi painaa. Tekijän hyviä tarkoituksia ei kuitenkaan asetettu kyseenalaiseksi, häntä ei leimattu "harhaoppisen" tai pahennusta herättävän yhteisön jäseneksi, millä seikoilla kielteistä päätöstä oli ollut tapana perustella vielä 1600-luvun lopulla ja 1700-luvun alussa. Konsistori vain totesi, että aikana, jolloin pelastuksesta vallitsi epämääräisiä käsityksiä, kirja oli syytä jättää julkaisematta. Konsistorin lausunnosta ei käy ilmi, mihin käsityksiin se viittaa. Mahdollisesti lausunnon taustalla on kädenvääntö herrnhutilaisuutta vastaan. Frosterus kuului Etelä-Suomen herrnhutilaisuuden johtohahmoihin jo 1740-luvulla ja joutui 1749 Turun tuomiokapitulin kuultavaksi herrnhutilaisten näkemystensä vuoksi. Tukholman konsistori oli tästä tietoinen ja koska herrnhutilaisuus oli myös pääkaupungin uskonnollista elämää "häiritsevä ongelma", konsistori ei ehkä halunnut ottaa vastuulleen painoluvan myöntämistä kirjalle, joka todennäköisesti innostaisi herrnhutilaisia. Notaari ei jättänyt kuitenkaan asiaa sikseen, vaan kääntyi Turun tuomiokapitulin puoleen. Turku myönsi kirjalle painoluvan jo kesäkuussa 1764, minkä jälkeen sen painamisen hyväksyi vielä muodollisesti silloinen censor librorum Nils von Oelreich. Samana vuonna julkaistun ruotsinkielisen ensipainoksen nimenä oli Thomae Wilcocks Kosteliga honungs-droppar utur klippan Christo. Painoluvan myöntäminen oli luottamuslause Frosterukselle. Tämä oli sanoutunut irti herrnhutilaisuudesta konsistorin kuulusteluissa ja nähtävästi myös pitänyt sanansa.
Ilmeisesti hankalan tarkastusprosessin vuoksi nähtiin viisaaksi painaa sekä Turun tuomiokapitulin että censor librorumin imprimaturit näkyvästi esille julkaisuun. Elokuussa 1764 tieto Turun tuomiokapitulin toiminnasta oli kantautunut Tukholmaan kirkkoherra Gråbergin korviin. Kesäkuussa 1765 Turun piispa Carl Fredrik Mennander lähetti Tukholman tuomiokapitulin puheenjohtajalle koko käännöskäsittelyä koskevan muistion. Frosteruksen ruotsinnosta lienee käytetty myös Ruotsissa, sillä kirja käännettiin siellä vasta 1800-luvulla.
Frosteruksen ruotsinnoksen varsinainen teksti on sanatarkasti saksalaisen käännöksen mukainen. Hän ei kuitenkaan tyytynyt pelkän hartauskirjan julkaisemiseen, vaan laati kirjaan laajan viitteistön, jonka avulla hän selitti systemaattisteologisesti kirjan tekijän tarkoitusperiä ja tarjosi lukijalle lukuisia lisäviitteitä paitsi tekstin kannalta hyödyllisistä raamatunkohdista myös monien varhaisempien teologien opetuksista. Osan raamattuviittauksista hän on lisännyt suoraan tekstiin. Hän ei liene tuntenut englantilaista alkuteosta tai ainakaan hän ei ole käyttänyt sitä hyväkseen lisätessään raamatunkohtia käännökseensä. Frosteruksen lisäykset poikkeavat näet täysin saksantajan käännöksestään poistamista raamatunkohdista. Frosterus viittasi usein myös ruotsalaisen virsikirjan virsiin, joissa käsitellään samoja asioita kuin hartauskirjan tekstissä. Hän tunsikin hyvin virsikirjan sisällön, sillä hän oli julkaissut koko joukon omia virsisuomennoksia.
Frosteruksen laatima viitteistö palvelee kolmea asiaa. Ensinnäkin siinä selitetään varsin selkeästi sekä tekstissä esiintyvät vierasperäiset sanat että useat käsitteet, jotka saattavat olla lukijalle outoja tai joilla on uskonnollisessa kielenkäytössä normaalista kielestä poikkeava merkitys. Tällaisista mainittakoon esimerkkeinä Kristuksen veri, Antikristus, luonto, helvetti ja Kristuksen katseleminen. Varsinkin tältä osin viitteet muistuttavat kristinopin oppikirjaa, jossa kansalle teroitetaan ja selvennetään uskon peruskysymyksiä.
Toisaalta suurin osa viitteistä sisältää latinan-, saksan- tai kreikankielisiä sanaselityksiä tai sitaatteja sekä teologisesti pitkällekin meneviä pohdiskeluja ja tulkintoja eri käsitteiden merkityksistä. Viitteiden ymmärtäminen edellyttää tältä osin verraten hyvää kielitaitoa, sillä Frosterus ei useinkaan ruotsinna sitaatteja: Ei ole syytä olettaa, että vieraskieliset ja teologiset pohdinnat olisi tarkoitettu tavallisen kansan ymmärrettäviksi. Viitteistön rakentamisella on mitä ilmeisemmin pyritty saavuttamaan oppineiston kiinnostus.
Kolmantena, eikä kirjan ilmestymisen kannalta vähäpätöisimpänä, on mainittava tekstin muokkaaminen sellaiseen kuntoon, että lopputulos on ollut sopusoinnussa sekä itse kääntäjän että sensuuriviranomaisten, tässä tapauksessa Turun tuomiokapitulin teologisten katsomusten kanssa. Tekstissä ei esiinny luterilaisen opin kanssa ristiriidassa olevia kohtia. Kuitenkin jotkut tekstin kohdat on mahdollista tulkita myös siten, että niissä väheksytään ihmisen syntisyyden ja synnin tekemisen merkitystä. Tällaiset tulkinnat Frosterus on halunnut ehdottomasti estää selittämällä, mitä tekijä kussakin mahdollisesti kiistanalaisessa kohdassa on tarkoittanut. Esimerkkinä tällaisesta selityksestä seuraava:
"Se på Christum, och gör så mycket du will. Stå med hela din tyngd på Christi rättfärdighet, och akta dig at du ej har den ena foten på din egen och den andra på Christi rättfärdighet f).
---
f) Här läres ingalunda, at en alfwarlig syndaånger och fasa ej skulle finnas hos en benådad Christen, såsom hwilken honour altid heidar, at icke göra alt hwad honour lyster, ty det wore emot den öfwertygelse tron äger our syndenes styggelse, hwarom wår Auctor förut i 14 och än mera uti efierföljande §§ ganska märkwärdigt talar; utan hans mening är, at den som warit rätt i nöd och känt synden såsom en dödsens udd, men deremot i et så förlägit tilstånd på sätt och wis, som förut uti 13 § sagt är, sådt Jesum, såsom sin enda Hjelpare, Frälsare och Saliggörare, rätt i ögnasigtet, så at han är derom fulleligen öfwertygad, at Han är af honom utur det djupa helfwetet återlöst, och genom Hans blod och död med Gud fullkomligen försont ... ."
Kenties Frosterus on juuri viitteistön avulla kyennytkin vakuuttamaan Turun tuomiokapitulin siitä, että hän on luopunut herrnhutilaisista opeista todettuaan ne virheellisiksi, mistä hän todisti jo kuulusteluissa vuonna 1750. Viitteissä korostetaan Jeesuksen veren voimaa, mutta ei luterilaisuudelle vieraalla tavalla.
Tuntemattomaksi jäänyt kirjan suomentaja on käyttänyt pohjatekstinä Frosteruksen käännöstä. Suomennos ei ole Frosteruksen laatima, vaikka tämä harrasti myös virsien suomentamista. Hän kuoli jo kolme vuotta ruotsinnoksen ilmestymisen jälkeen (1767), kun suomennos painettiin vasta 1779. Suomalainen ja ruotsalainen kääntäjä ovat lisäksi harjoittaneet lähes vastakkaista käännöspolitiikkaa. Kun Frosterus on pyrkinyt monisanaisesti, lukuisten esimerkkien avulla ja vieraita kieliä kaihtamatta kommentoimaan tekstiä mahdollisimman tarkasti, suomentaja on poistanut osan vieraskielisistä sitaateista kokonaan, korvannut toiset suomennoksilla ja kääntänyt suomeksi myös ne sitaatit, joiden saksan- tai latinankielisen ilmaisun hän on halunnut säilyttää viitteissä.
Suomentaja on myös muuntanut kaikki Frosteruksen ruotsalaisen virsikirjan virsiin tekemät viittaukset vastaamaan suomalaisen virsikirjan virsiä. Mikäli jokin ruotsinnoksessa esiintyvä virsi puuttuu kokonaan suomalaisesta virsikirjasta, suomentaja on kääntänyt sen lukijalle viitteeseen. Julkaisun lopussa Frosterus viittaa erään uskontunnustusvirren Pyhää Henkeä koskevaan säkeistöön, jonka teksti painotilan niukkuuden vuoksi ei ole mahtunut mukaan, vaikka se mitä ilmeisimmin on sisältynyt käännöksen käsikirjoitukseen. Suomentaja on tässäkin tapauksessa kaivanut esille oikean virren säkeistön, joka on painettu oikealle paikalleen, viimeiseen viitteeseen.
Thoman Wilkokkin kallihit hunajan-pisarat kalliosta Christuxesta ilmestyi vuonna 1779 Tukholmassa Lars Wennbergin kirjapainosta. Vaikka kyseessä oli suomenkielinen kirja, sen sensuurikäsittely ei kulkenut Turun tuomiokapitulin kautta. Kirjaan on nimittäin painettu Tukholmassa toimineen, kuninkaallisen suomen kääntäjän, Abraham Lindin, 19.6.1779 päivätty todistus siitä, että kirja on oikein käännetty ja sen sisältö ruotsinnoksen mukainen. Kirjaseen ei sisälly sen enempää tuomiokapitulin kuin censor libroruminkaan imprimaturia. Nils von Oelreichin imprimatur nimiölehden versolla on painettu ruotsinnosta jäljitellen, Oelreich hoiti näet censor librorumin virkaa ainoastaan vuoteen 1766 asti. On vaikea sanoa, onko kirja todella ohittanut sensuurin, vai onko Tukholman tuomiokapituli tyytynyt suomen kielen kääntäjän lausuntoon ja siihen, että pohjana ollut ruotsinnos oli aikanaan sensuroitu Turun tuomiokapitulissa. Uutta painolupaa ei ole ainakaan painettu itse julkaisuun.
Kun Varsinais-Suomesta 1756 liikkeelle lähtenyt kansanomainen hurmoksellinen herätys levisi 1770-luvulla Satakuntaan, Hämeeseen, Uudellemaalle ja Pohjanmaalle, myös herrnhutilaisuus, joka oli vuosisadan puolivälissä lamaantunut useiden oikeudenkäyntien seurauksena, kääntyi jälleen nousuun. Veljeskunta lähetti Suomeen uusia lähettejä valmistamaan maaperää herrnhutilaisuuden leviämiselle. Lähetit totesivat alueella elävän yhä liikkeen uskollisia kannattajia, esimerkiksi Turussa professori Lars Lefren ja Laihialla kirkkoherra Samuel Wacklin. Wilcoxin hartauskirjan suomentaminen juuri 1770-luvulla liittynee tähän kansanherätyksen kasvuun ja leviämiseen.
Kirjasen on saattanut suomentaa joku herrnhutilaiseen liikkeeseen myönteisesti suhtautunut Frosteruksen hengenheimolainen. Eräs mahdollisuus olisi juuri Samuel Wacklin (1710-1780), joka Frosteruksen tavoin kuului herrnhutilaisten suomalaisiin johtohahmoihin. Hänellä oli nuoruusvuosiltaan runsaasti kokemusta varhaisen herännäisyyden piirissä luettujen hartauskirjojen suomentamisesta. Lisäksi Tukholma painopaikkana oli hänelle tuttu olihan hän työskennellyt useita vuosia 1730-luvulla kirjan painamiseen ja kustantamiseen perehtyneen valtakunnan historiografin Jacob Wilden perheen kotiopettajana ja Wilden avustajana kirjojen julkaisutyössä.
Wilcoxin hartauskirjasta ilmestyi Ruotsin vallan ajan loppuun mennessä yksi uusintapainos vuonna 1800. Sen suosio kasvoi 1800-luvulla. Vuoteen 1852 mennessä kirjasta oli julkaistu kuusi uutta painosta Helsingissä, Turussa ja Oulussa.