Etukansi

Niilo Syvänne

MIKSI EN MENISI
EHTOOLLISELLE

© Niilo Syvänne

Kirjasena julkaissut
Herättäjä-Yhdistys r.y.
Kirkolliset kustantajat r.y:n jäsen
Kansi: Kikka Nyrén
ISBN 951-9014-30-6
2. painos Jyväskylä 1983

Teos on julkaistu Kirjasillassa Niilo Syvänteen omaisten ja Herättäjä-Yhdistys ry:n luvalla.

Sisällysluettelo on siirretty alkuun, lainaukset kursivoitu ja raamatunkohtaviitteet siirretty sisällysluettelosta lainauksen yhteyteen Kirjasillan tekijöiden toimesta.

Sisältö

Ylentäkää sydämenne
Kuka haluaa
Olenko kelvoton
Ihmisten tuomitsemana
Minut tunnetaan
Vain kosketus
Niin kuin Pietari
Rakkauden esikuva
Ryövärin armo
Arvoton
Ruumiin evankeliumi
Sydämen ovi
Naulat
Eivät tiedä mitä tekevät
Miksi minut hylkäsit
Viimeiset askeleet
Ei tiennyt
Rauha
Taivas maan päällä

Ylentäkää
sydämenne

Tätä jo Vanhassa testamentissa olevaa sanontaa on käytetty ehtoollisliturgiassa kristillisen kirkon ensi vuosisadoilta alkaen. On pidetty tarpeellisena antaa tämä kehotus kaikille niille, jotka haluavat noudattaa Vapahtajamme kutsua: "Tulkaa minun tyköni". Siinä meitä kehotetaan katsomaan yksin Kristukseen ja samalla kielletään katsomasta itseemme, omaan sydämeemme.

Sydämen ylentäminen ei ole vain katselemista, vaan pikemminkin ajatuksen suuntaamista. Se onnistuu vain hiljentymällä. Valmistautuessamme Herran pöytään jätämme kaiken arkipäiväisen. Olemme pyhän edessä. Siinä omat ajatukset hiljentyvät katsomaan ja kuuntelemaan, mitä meille sanotaan ja näytetään. Aika ja välimatkat katoavat. On kuin olisimme läsnä ensimmäisestä ehtoollista asetettaessa ja Getsemanen rukoushetkessä, ylimmäisen papin palatsissa ja ristin juurella.

Sydämen ylentäminen ei ole vain hiljaisuutta, hartautta ja rukousta. Siinä avautuu meille aivan uusia asioita, joita emme millään muulla tavalla voisi oppia ymmärtämään. Vain rakastava ymmärtää rakkauden, ei sitä ajatteleva. Vain kärsivä ymmärtää, millaista on olla ruumiin ja sielun tuskassa. Näin syntyy uusi ymmärtäminen ja uusi yhteys.

Kun sydän ylenee, meidät ikään kuin nostetaan Jumalan viereen katsomaan asioita ja elämää sellaisina, kuin Jumala näkee ne. Silloin suuri näyttää pieneltä ja pieni suurelta. Ehtoollisessa meidät ylennetään näkemään itsemme ja syntimme Kristuksen kärsimyksen ja rakkauden läpi.

Kuka haluaa

Kun Jeesus asetti pyhän ehtoollisen, hän Luukkaan evankeliumin kuvauksen mukaan sanoi heti alussa: "Minä olen halajamalla halannut syödä tämän pääsiäislampaan teidän kanssanne, ennen kuin minä kärsin." (Luuk. 22: 15)

Opetuslapset eivät olleet pyytäneet häntä asettamaan ehtoollista. He eivät osanneet ikävöidä lähempää yhteyttä. He eivät olleet millään tavoin valmistuneet tähän pyhään hetkeen.

Näin on myös meidän laitamme. Vaikka tiedämme ehtoollisesta paljon enemmän kuin opetuslapset Jeesuksen viimeisen aterian aikana, tunnemme itsemme aivan valmistautumattomiksi. Emme tiedä, onko sydämemme katuvainen ja valmis parannuksen tekoon, osaammeko oikein pyytää anteeksi ja katua. Emme tiedä, ikävöimmekö armahdusta sillä sydämen antaumuksella kuin tulisi, osaammeko rakastaa Vapahtajaamme.

Aina jää kuitenkin todeksi se, että Vapahtaja ikävöi meitä enemmän kuin me häntä. Tästä tiedämme, että olemme odotettuja, vaikka usein turhaan odotettuja vieraita Herran pöytään, niin sitä enemmän ikävöityjä.

Siksi yhdymmekin rukoilemaan:

Herra, pyydän anteeksi, että olet niin kauan saanut turhaan odottaa minua. En ymmärrä, miksi ikävöit minua ja vielä vähemmän, miksi rakastat minua. Mutta vaikken ole osannut valmistautua, tulen kuitenkin, etten loukkaisi rakkauttasi. Sinä ymmärrät kuitenkin paremmin, että minä tarvitsen ehtoollisen antamaa yhteyttä ja voimaa jaksaakseni pysyä uskossa ja elääkseni elämääni oikein.

"Siis auta, että kuulla saisin
Äänesi pyhän, kutsuvan.
Avoimin mielin, luottavaisin,
Kätkisin armon sanoman
Ja rakkautes tuntisin
Alttiisti, köyhin sydämin.
"
SV. 43:4.

Olenko
kelvoton

Kun valmistaudumme Herran pyhälle ehtoolliselle, emme voi olla kysymättä itseltämme, olemmeko kelvollisia (1. Kor. 11: 27 - 29). Kehottaahan apostoli Paavali: "Koetelkoon siis ihminen itseänsä." Niin yritämme koetella sydämemme tilaa. Kysymme kukin itseltämme: olenko kyllin katuvainen, onko haluni parannukseen tosi ja vilpitön, onko rakkauteni kyllin palava? Jos nyt tulen tuntien vajaasti syntini, voimatta tehdä parannusta ja kykenemättä tuntemaan pyhää halua ja rakkautta, syönkö tuomiokseni? Kuinka usein olemmekaan jääneet pois tai tulleet ehtoolliselle pelokkaina ja pahalla omallatunnolla.

Kun Paavali puhuu tuomiosta ehtoollisen yhteydessä, hän ei tarkoita tätä. Hän tuo esiin väärinkäytöksen, johon oli kiusaus silloin, kun ehtoollisen vietto liittyi seurakunnan yhteiseen rakkaudenateriaan. Tästä ateriasta saattoi tulla riitelemisen ja etuilemisen paikka. Herran ateria ja Herra itse unohtuivat joiltakin. Siksi Paavalin oli pakko sanoa: "Sillä joka syö ja juo erottamatta Herran ruumista muusta, syö ja juo tuomioksensa."

Tuomiosta on kyllä aiheellista puhua ehtoollisen yhteydessä. Vapahtaja tarjoaa siinä heikoille opetuslapsilleen anteeksiantamusta, voimaa ja yhteyttä. Kun kerran tuomiolla tulemme hänen kasvojensa eteen, emme voi sanoa, ettemme olisi kuulleet emmekä ymmärtäneet hänen kutsuansa. Kun hän kysyy silloin, miksi emme tulleet silloin, kun hän kutsui ja odotti, meidän on pakko huomata, että olimme itse tuominneet itsemme eroon hänen yhteydestään, anteeksiantamuksestaan ja lahjoistaan.

Siksi meidän on lupa ja pakko mennä aivan valmistautumattomina, heikkoina ja ansiottomina, koska emme milloinkaan tule valmiiksi. Sellaisina hän odottaa meitä.

Ihmisten
tuomitsemana

Useimmiten tulemme Vapahtajamme luokse omasta halustamme, sydämemme ikävästä, mutta joskus meidät tuodaan hänen eteensä joko niin, että ihmiset syyttävät meitä tai niin, että olemme joutuneet kiinni itse teosta. Tästä Johanneksen evankeliumi kertoo (Joh. 8: 3 - 11). Fariseukset sanoivat Jeesukselle: "Opettaja, tämä nainen on tavattu itse teosta, aviorikosta tekemästä. Ja Mooses on laissa antanut meille käskyn, että tuommoiset on kivitettävä. Mitäs sinä sanot?"

Tässä tapauksessa oli syntiä tehnyt toinenkin asianosainen, josta ei puhuta mitään. Kuitenkin on niin, että tällaisissa tilanteissa ei voida koskaan varmasti tietää, kuka teki mitä. Pääasia näytti kuitenkin kaikille olevan, että syyllinen löytyisi ja saisi ansaitsemansa rangaistuksen. Ehkä tässä oli samoin kuin Potifarin vaimon tapauksessa: syyllisellä oli kiire päästä tuomion alta syyttämällä toista.

Juutalaisen käsityksen mukaan yhteiskunta ei saanut sallia, että tällainen teko jäisi rankaisematta. Temppelin ja Jumalan lain pyhyyttä oli valvottava, ja jollei syyllistä rangaistaisi, Jumalan viha tulisi koko yhteiskunnan kannettavaksi. Tämä ajatus ei ole vieras kristillisessä kirkossakaan, ja yhteiskunnan on tällä tavoin pakko varjella itseään.

Jeesus kieltäytyy kuitenkin näkemästä tässä lain ja temppelin pyhyyden tärkeyttä. Hän näkee vain syytetyn, joka on tuotu hänen eteensä. Ihmisen pelastuminen oli hänelle tärkeämpi kuin alttari. Tämän syytetyn ja kiinni saadun naisen kanssa me nyt menemme Jeesuksen eteen hänen tuomittavakseen ja rukoilemme:

Herra, heidän sanansa ovat kovat kuin kivet. He luulevat varmasti tietävänsä sen, mitä eivät tiedä. Minusta tuntuu, kuin he vartioisivat alttarisi pyhyyttä ja tahtoisivat sulkea minut pois armosi piiristä, mutta kun olen joutunut eteesi, en osaa puolustaa itseäni, vaan tahdon tyytyä tuomioosi ja armahdukseesi, ja siksi tulen pyhään pöytään.

Minut
tunnetaan

Ehtoollisella me tulemme Jumalan kasvojen eteen. Apostolin kehotuksen mukaan me kyllä koetamme tutkia itseämme, mutta tunnemme olevamme tutkittavina. Mieleemme muistuvat virren sanat: "Mun tutkit, Herra, tarkasti, Sä tiedät kaikki tekoni." Kuinka usein se onkaan tuntunut tuskalliselta: Kaikki näkyy, kaikki tiedetään, mikään teko ei jää salaan, ei mikään sanani kuulematta, mikään ajatukseni ja tunneliikahdukseni ei jää piiloon. Eikö tämä ole usein kauhistuttanut ja estänyt tulemasta Herran pöytään?

Apostoli Paavali tuntee kuitenkin aivan toisin. Puhuessaan omasta kehityksestään lapsesta mieheksi hän toteaa, kuinka aikuiseksikin tullut näkee vielä heikosti vain hahmon niin kuin sen ajan kuvastimessa ja tuntee vajavaisesti, mutta hän uskoo sen hetken koittavan, jolloin hän on tunteva täydellisesti ja lisää tähän: "Niin kuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan" (1. Kor. 13: 11, 12). Tässä on hänellä sielun lepo: Minut tunnetaan täydellisesti. Herra tietää mitä tekoa minä olen, hän tietää minut tomuksi (Ps. 103: 14). Sen vuoksi hän ei vaadi minulta mitään, mihin minulla ei ole voimia eikä edellytyksiä. Tämä oli myös apostoli Pietarin lohdutus, kun Herra Gennesaretin järven rannalla asetti hänet tutkinnolle ja kysyi kolme kertaa: rakastatko minua. Pietari aivan kuin parahti: "Herra, sinä tiedät kaikki; sinä tiedät, että olet minulle rakas" (Joh. 21: 15 - 17).

Näin meidänkin laitamme on. Herra tietää ei vain vajavuutemme ja syntimme, vaan myös jokaisen mielemme liikahduksen häntä kohti. Vaikka emme osaisi iloita vielä tästä, saamme kuitenkin lohdutuksen apostoli Johanneksen sanoista: "Me saatamme hänen edessään rauhoittaa sydämemme sillä, että jos sydämemme syyttää meitä, niin Jumala on suurempi kuin meidän sydämemme ja tietää kaikki." (1. Joh. 3: 19, 20)

Vain
kosketus

Ehtoollisessa me etsimme yhteyttä Vapahtajaan. Evankeliumit kertovat meille naisesta, joka tällä tavoin etsi parannusta vaivaansa (Matt. 9: 20 - 22). Hän sanoi itsekseen: "Jos vain saan koskettaa hänen vaippaansa, niin minä tulen terveeksi." Nainen ei voinut tulla puhumaan vaivastaan, koska se sen ajan käsityksen mukaan oli häpeällinen, ja hänen oli pidettävä itseään saastaisena, joka ei saanut koskettaa toisia. Siksi hän arasti koetti lähestyä Jeesusta takaapäin.

Eikö meidän vaivamme ole useimmiten samanlainen, häpeällinen? Emme osaa emmekä uskalla puhua siitä, mutta mekin etsimme kosketusta Vapahtajaan, että saisimme ehkä apua vaivaamme. Tahdomme tulla ikään kuin takaapäin, muiden mukana, huomiota herättämättä, kätkien häpeämme ja vaivamme syvälle sydämeemme.

Tällä tavoin saamme tulla. Jeesus ei nuhdellut sairasta naista eikä ajanut häntä pois, vaan paransi hänet. Tätä arkaa lähestymistä hän kutsuu uskoksi: "Tyttäreni, ole turvallisella mielellä, sinun uskosi on tehnyt sinut terveeksi."

Vapahtajalta ei jää huomaamatta arka lähestyminen, pienen pieni kosketus, ehkä tunteen liikahdus. Hän kääntyy juuri tällaisen puoleen, minun puoleeni. Hän tietää hyvin, että vaivamme saattaa olla hyvin syvällä. On kuin elinvoimamme vuotaisi pois. Vain hän tietää, kuinka paljon siinä on sairautta ja kuinka paljon oman elämämme ja tekojemme seurausta, mutta hän ei kiinnitä tähän kaikkeen suurtakaan huomiota. Hänelle riittää se, että suuressa kansanjoukossa on joku, joka hapuilee hänen viittansa tupsua. Tätä ihmistä hän etsii meidän joukostamme.

Niin kuin
Pietari

Siinä synnintunnustuksessa, jota eniten käytetään ehtoollisjumalanpalveluksissa, mainitaan kolme ihmistä: Pietari, syntinen nainen fariseuksen huoneessa ja ryöväri.

Pietari edustaa varsinaista kristikansaa. Hän on muita opetuslapsia etevämpi ja esiintyy heidän johtajanaan. Hän on varma uskostaan, uskollisuudestaan ja rakkaudestaan: "Vaikka kaikki loukkaantuisivat sinuun, niin minä en koskaan loukkaannu. - - Vaikka minun pitäisi kuolla sinun kanssasi, en sittenkään minä sinua kiellä." (Matt. 26: 33, 35)

Evankeliumi kertoo varsin tarkkaan Pietarin lankeemuksesta (Matt. 26: 69 - 75). Ei tarvittu muuta kuin palvelustytön sana, kun hän jo oli olevinaan aivan vieras Kristukselle. Eikö kristityllä ole tänäänkin sama vaara? Ajatelkaamme mieluummin kukin omaa itseämme. Olemme oppineet monen monta varsin hienoa ja kristilliseltä näyttävää tapaa osoittaaksemme olevamme jotain muuta kuin yksinkertaisia opetuslapsia.

"Ja Herra kääntyi ja katsoi Pietariin; ja Pietari muisti Herran sanat, kuinka hän oli hänelle sanonut: 'Ennen kuin kukko tänään laulaa, sinä kolmesti minut kiellät.'" (Luuk. 22: 61)

Mitä tämä Vapahtajan katse sisälsi? Oliko se nuhdetta? Osoittiko se pettymystä? Ehkä Pietari silloin luuli niinkin. Hänen oli kuitenkin nähtävä, että se eniten sisälsi rakkautta ja sääliä niitä kärsimyksiä kohtaan, jotka tulevat kieltäjän kannettavaksi aina lopulta.

Me olemme mennessämme pyhälle ehtoolliselle tunnustautumassa hänen opetuslapsikseen. Jeesuksen katse seuraa meitä ja opettaa meitä rukoilemaan: "Katsahda minun puoleeni laupeutesi silmillä, niin kuin sinä katsoit Pietariin, kun hän oli sinut kieltänyt... että minä niin kuin Pietari itkisin syntejäni."

Me olemme nyt Pietarin kanssa pyytämässä anteeksi sitä, että olemme loukanneet pyhää rakkautta.

Rakkauden
esikuva

Synnintunnustuksessa mainitaan toisena syntinen nainen fariseuksen huoneessa (Luuk. 7: 37 - 48). Hän opettaa meitä itkien pyytämään anteeksi. Tosin me emme enemmän kuin hänkään ymmärrä lankeemuksemme laatua ja syvyyttä. Tuskinpa tämä nainen löysi oikeaa tapaa lähestyä Jeesusta. Fariseuksen mielestä se muistutti huonon naisen käytöstä. Eihän hän osannut muuta tapaa.

Emme tiedä, mikä oli saanut naisen kurjuutensa tuntoon, mutta ilmeisesti hänen alkukantaisuutensa, kehittymättömyytensä ja lankeemuksensa tulivat eniten näkyviin hänen rakkauselämässään. Hän ei osannut rakastaa oikealla tavalla. Hän rakasti kuitenkin kaikella sillä rakkaudella, mihin pystyi. Siksi hän sai kuulla päästön sanat: "Sinun syntisi ovat anteeksi annetut." Päästön sanaa Jeesus perusteli näin: "Tämän paljot synnit ovat anteeksi annetut: hänhän näet rakasti paljon."

Kristillinen seurakunta ei ole erehtynyt asettaessaan tämän ihmisen eteemme juuri silloin, kun olemme menossa Herran pyhälle ehtoolliselle. Se ei varmaankaan ole voinut tarkoittaa sitä, että tämän naisen rakkaus olisi laadultaan tai määrältään esikuvaksi kelpaavaa. Tässä on kiinnitettävä huomiota enemmän Jeesukseen kuin tähän naiseen. Me saamme rakastaa Vapahtajaamme sillä rakkaudella, mikä meillä on, sillä vajavaisella ja epäpuhtaalla rakkaudella, joka vain on meille mahdollista. Tähän meillä on lupa, koska meillä ei ole parempaa rakkautta. Evankeliumi sisältää juuri sen ajatuksen, että se kelpaa Vapahtajalle. Se rohkaisee meitä rakastamaan ja antaa luottamusta siihen, että Vapahtajamme ottaa sen vastaan.

"Armahda minua, vaivaista syntistä ja katsahda minun puoleeni laupeutesi silmillä - - niin kuin sinä katsoit syntiseen naiseen fariseuksen huoneessa, ja anna minulle pyhä armosi, että minä - - niin kuin syntinen nainen sinua sydämestäni rakastaisin."

Ryövärin
armo

Synnintunnustus kiinnittää katseemme ristiinnaulittuun Herraan Jeesukseen Kristukseen. Ajatellessamme syntejämme meidän on niiden syvyyttä ymmärtääksemme nimenomaan nähtävä Vapahtajamme kärsivänä. Samalla meidän on lupa nähdä myös ihmisen kärsimys, oma kärsimyksemme. Niitä tulkitsee ryöväri ristillä.

Elämä oli eletty väärin. Oli tehty paljon pahaa, joka ei ollut enää korjattavissa. Oli jäänyt oppimatta paljon hyvää siitä, millainen elämä olisi voinut olla ja millaista sen olisi tullut olla. Nyt elämä oli lopussa, kaikki mahdollisuudet menetetyt. Ei ollut aikaa eikä voimaa syvään synnintuntoon eikä täydelliseen parannuksen tekoon. Jäljellä oli vain oman kurjuutensa tunto ja jonkinlainen aavistus siitä, kuinka suuri ero on oman kärsimisen ja ristillä riippuvan Vapahtajan pyhän kärsimyksen välillä.

Näissä oloissa anteeksipyytäminen tuntuu sopimattomalta ja liian rohkealta. Täytyyhän anteeksi pyytäjän koettaa osoittaa jonkinlaista mahdollisuutta parannuksen tekoon ja elämän muutokseen. Mitään ei kuitenkaan ollut enää korjattavissa, ja siksi ryövärin täytyi tyytyä vain sanomaan: "Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi." (Luuk. 23: 42)

Kristillinen seurakunta ei aseta ryöväriä elämän ja parannuksen teon eikä uskon esikuvaksi, vaan mainitsee hänet sen vuoksi, että meillä jokaisella on tekoja, jotka eivät ole korjattavissa, elämää joka on eletty hukkaan. Näissä kohdin tarvitsemme ryövärin armoa.

Siksi rukoilemme: "Oi sinä kaikkein armollisin, ristiinnaulittu Herra Jeesus Kristus. Armahda minua vaivaista syntistä, ja katsahda minun puoleeni laupeutesi silmillä, niin kuin sinä katsoit - - ryöväriin ristinpuussa, ja anna minulle pyhä armosi, että minä - - ryövärin kanssa saisin katsella sinun pyhiä kasvojasi taivaissa iankaikkisesti."

Arvoton

Kun pakanallinen sadanpäämies etsi Jeesukselta apua, hän sanoi: "Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit minun kattoni alle" (Matt. 8: 8). Tämä lause on muuttunut syntejään tuntevan rukoukseksi: "En ole sen arvoinen, että tulisit minun sydämeni saastaiseen huoneeseen." Synnissä eletty elämä menee hukkaan, ja silloin ihmisen on pakko tuntea itsensä arvottomaksi. Tällöin ei ole kysymys sydämen nöyryydestä, vaan tosiasioitten toteamisesta. Kun vertaamme itseämme elämässään paremmin onnistuneisiin ihmisiin, saatamme huomata, kuinka arvokas heidän panoksensa on tässä maailmassa.

Jumala ei kuitenkaan koskaan ajattele näin. Hän ei kysy vain saavutuksiamme vaan meitä itseämme. Vaikka koko elämä menisi hukkaan, ihminen on kuitenkin Jumalalle arvokas, kuten vertaus tuhlaajapojasta ja kertomus ryöväristä ristillä selvästi osoittavat.

Meidän on mahdotonta ymmärtää tätä. Emme voi käsittää, mitä arvokasta Jumala meissä näkee. Siksi Raamattu vakuuttaakin tätä monin tavoin: "Te olette kalliisti ostetut" (1. Kor. 6: 20) - "Kristuksen kalliilla verellä" (1. Piet. 1: 19). Lunastuksestamme on maksettu hinta, jonka suuruutta ei voi tajuta, koska se oli kalleinta, mitä Jumalalla oli.

Tätä emme voi ymmärtää, mutta juuri sen vuoksi se hiljentää meidät ja rauhoittaa levottoman sydämemme. Me tarvitsemme usein vahvaa vakuutusta siitä, kuinka kallisarvoisia olemme Jumalan silmissä. Sen tähden pyhässä ehtoollisessa kohtaavat meitä sanat: Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis ja Herramme Jeesuksen Kristuksen veri, ja sanojen vakuudeksi tulemme itse niistä osallisiksi.

"Tahdot hoitaa, armahtaa
Tahdot hoitaa, armahtaa
Anna aamun sarastaa
Minullekin ristin alla,
Pettäjäsi irti päästä
Mielestänsä itsekkäästä.
"
SV. 122:6.

Ruumiin
evankeliumi

Jumalan sanan otamme vastaan ymmärryksellämme. Se vaikutta myös tunteeseemme ja tahtoomme ja muuttuu tällä tavoin ajatustemme, elämämme ja tekojemme sisällykseksi. Läheskään aina ei kuitenkaan käy näin. Sana jää ikään kuin kuolleeksi, merkityksettömäksi. Joskus voi tuntua siltä, että vika on puhujassa tai siinä, että hän on huonosti valinnut raamatunkohdan. Ihmeeksemme saamme kuitenkin usein nähdä, että juuri siitä sanasta, mikä meni minulta ohitse, toinen sai sisällystä ja voimaa elämäänsä. Tästä sydämen tunnosta puhuu hengellinen laulu:

"Kuule pyyntöni, oi Jeesus,
ällös ohi käy!
Muillekin kun armos annat,
luoksein ennättäy!

Jeesus, Jeesus,
ällös ohi käy,
virvoitusta kun suot muille,
luoksein ennättäy!
"
HL. 159: 1.

Ehtoollisessa Jumalan sana tulee aivan lähelle. Sana sanotaan erikseen minulle, minä saan Kristuksen ruumiin ja veren sakramentin omaan suuhuni. Ei ole kiusaustakaan ajatella, että se olisi mennyt ohitse.

Ehtoollisessa emme ota Jumalan lahjaa vastaan ymmärryksellämme. Ymmärryksemme ei koskaan ulotu siihen asti. Tunteemme ei koskaan käsitä täysin, mitä kaikkea yhteys Kristukseen merkitsee. Minä saan nauttia pyhän ehtoollisen ruumiillani, joka yleensä on hidas ja haluton kulkemaan Jumalan teitä ja mieluummin hakee omaa mielihyväänsä.

Ehtoollinen on ruumiin evankeliumi. Siinä pyhitetään sekin, mitä on taipumus pitää ihmisen alempana kerroksena, Jumalan temppeliksi.

Sieluni tarvitsee usein virkistystä ja lohdutusta, uutta intoa ja voimaa Jumalan sanasta. Jumalan ihmisenä minä tarvitsen kuitenkin koko persoonani, sekä sielun että ruumiin yhteyttä Kristukseen pyhässä ehtoollisessa. Sitä täydellistä lahjaa, jonka ehtoollinen antaa minulle, en voi saada millään muulla tavoin.

Sydämen
ovi

Pyhälle ehtoolliselle mennessämme kuulemme Vapahtajamme sanat: "Katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani." (Ilm. 3: 20) Juuri ehtoollisen viettoa varten Vapahtaja pyrkii sydämeemme. Hänen kokemuksiaan kuvaa liikuttavasti hengellinen laulu:

"Myöhäisessä sydänyössä viipyy armoisa,
uskollinen kolkuttaja seisoo ovella.
Öiset päässään pisaraiset, näinkö jäädä saa
hän, sun paras ystäväsi, eelleen oves taa?
"
HL. 130: 1.

Ehkä me itse olemme kokeneet tilanteen aivan toisenlaisena. Me olemme rukoilemalla rukoilleet, ikävöimällä ikävöineet, että Vapahtaja tulisi sydämeemme, mutta emme ole saaneet tuntea sitä elävästi ja voimakkaasti. Tilanne on oikeastaan hyvin kummallinen: ulkona seisoo ihmisen sydäntä ikävöivä Kristus, ja ihmisen sydän hänen sisässään ikävöi Kristusta, mutta välissä on ovi, jonka vain ihminen itse voi avata. Miten sitten sydämen oven avaaminen tapahtuu? Se on vaikea asia, koska se edellyttää kaiken syntinsä tunnustamista, mutta vaikka se on vaikeaa, monesti liian vaikeaa, on jotain paljon vaikeampaa. Sydämen oven avaaminen merkitsee kaiken sen näyttämistä, mitä sydämessä on: ylpeyden, hitauden, sydämen kylmyyden, välinpitämättömyyden, rakkaudettomuuden. Sen näyttämisellä loukkaamme Kristuksen rakkautta paljon enemmän kuin syvimmälläkään lankeemuksella. Siksi sydämen ovi pysyy suljettuna. Vapahtajan täytyykin sanoa jos. Jos joku avaa, hän käy sisälle ja tekee sen, mihin emme itse pysty: puhdistaa sydämemme ja pehmittää kovuutemme ja opettaa meidät rakastamaan.

Siitä sydämen ehtoollinen alkaa: minä hänen kanssaan ja hän minun kanssani.

Naulat

Valmistuessamme pyhälle ehtoolliselle ajattelemme yhtaikaa kahta asiaa: omia syntejämme ja Kristuksen kärsimystä. Emme millään muulla tavoin voi oppia näkemään oikein synnin kauheutta kuin katsomalla niitä kärsimyksiä, joita ne ovat aiheuttaneet Vapahtajallemme. Tiedämme kyllä, että Kristus kärsi ristinkuoleman meidän syntiemme tähden, mutta katsellessamme ristiinnaulittua meille selviää itse kullekin, että olemme hänen kärsimyksiinsä syypäät.

"Sinun tuskantuleesi
minä raukka puita kannoin.
Sinun käsivarsiisi
minä köydet julmat annoin.
Minä naulat teroitin,
jotka käsiis lyötihin.
"
VK. 66: 3; 1938 (Vrt. VK. 75: 3; 1986).

Tätä ajatellessa aikaero häviää. Minä itse olen ristin juurella muitten mukana huutamassa: ristiinnaulitse, ristiinnaulitse. Minähän tiesin, ettei mitään syntiä voida sovittaa ilman ristinkuolemaa ja kuitenkin minä tein syntiä. Kun sitten katson sydämeeni, kaikki siirtyy nykyaikaan.

"Hekumaa kun rakastan,
jouduit sinä ruoskituksi,
alla ristin raskahan
ratki maahan painetuksi.
Minä nostin ristinkin,
siihen sinut naulasin.
"
VK. 66: 4; 1938 (Vrt. VK. 75: 4; 1986).

Nyt vasta käsitän kärsimyksen mittaamattomuuden ja opin oikealla tavalla pelolla ja vavistuksella kauhistumaan itseäni ja pyytämään anteeksi.

En voi tehdä muuta kuin katsoa "Jeesuksen silmiin helliin". Silloin jokainen tuskan juonne kertoo minulle hänen rakkautensa syvyydestä ja uusi asia kirkastuu minulle. Jos hän rakasti näin paljon, otti näin paljon kärsiäkseen, hän tahtoo ja voi antaa anteeksi.

"Minä heitän itseni
ristis juureen, Vapahtaja.
Kuule nöyrä huutoni,
haavoissas suo mulle maja,
koska vuoti veresi
meitä armahtaaksesi.
"
VK. 66: 6; 1938 (Vrt. VK. 75: 3; 1986).

Eivät tiedä,
mitä tekevät

Ristillä riippuvaa Vapahtajaa katsellessamme tunnemme ensin, kuinka tämä näky syyttää meitä. Vaikka Raamatussa selvästi sanotaan: "Niin on Jumala maailmaa rakastanut", se muuttuu ajatellessamme omaa osaamme sanoiksi: näin rakasti maailma Jumalaa, näin rakastin minä. Mutta sitten kuulemme ristiinnaulitun rukoilevan: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät."

Kun ajattelee raivoavaa kansanjoukkoa tai heitä vihansa vimmassa yllyttäviä pappeja tai kun ajattelen itseäni ristin juurella, emme voi keksiä kenellekään mitään puolustusta.

Mutta hän, joka kaiken ruumiintuskan ohella eniten kärsii vihan laineitten vyörymistä, löytää rakkauden kekseliäisyydellä puolustuksen: "He eivät tiedä, mitä he tekevät." (Luuk. 23: 34) Tietenkin he tiesivät, varmasti minäkin tiesin, mutta rakkaus keksii vielä yhden lieventävän asianhaaran. Synnin ja vihan syvyyttä kukaan ei voi täysin tajuta. Kukaan ei voi käsittää, mitä merkitsee olla syypää Jumalan Pojan kuolemaan. Tähän vedoten Jeesus rukoilee puolestamme: "Isä, anna heille anteeksi." Kristuksenkin täytyi nyt tuntea, ettei hänellä ollut valtaa tässä asiassa julistaa synninpäästöä, vaan hänen täytyi rukoilla Isää. Tähän liittyy hyvin läheisesti Jeesuksen ylimmäispapillinen rukous, jonka hän rukoili ehtoollista asettaessaan: "Minä rukoilen heidän edestänsä; en minä maailman edestä rukoile." (Joh. 17: 9) Näin jokainen ehtoollisvieras on hänen rukouksensa kohteena.

Hän rukoilee nytkin omiensa puolesta ja puolustaa omiansa. Juuri silloin, kun en osaa enkä jaksa rukoilla, Jeesus ylimmäisenä pappinamme rukoilee puolestani.

Miksi minut
hylkäsit

Nämä sanat ilmaisevat meille ristinkuoleman syvimmän pimeyden. Emme voi ymmärtää, miksi tämäkin tarvittiin lunastukseksemme. Sen sijaan moni meistä on kokenut, kuinka yksin ihminen on kärsimyksessään. Kärsivää ihmistä ei voi olla lohduttamatta, että Vapahtajamme on kokenut samaa, niin että hän ymmärtää jokaista kärsivää juuri hänen pimeimmällä hetkellään. Kun Kristus huusi tuskassaan sanat: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit" (Matt. 27: 46), kenenkään ei sen jälkeen ole tarvinnut tällä tavoin huutaa näitä sanoja, vaan jokainen pimeän laakson vaeltaja saa kokea: hän on minun kanssani. Hän on ollut tässä, hän ymmärtää minua ja pimeys puristaa minut yhä lähemmä häntä. Kun en enää jaksa pitää kiinni hänen kädestään, hän pitää minua kädestä kiinni.

Suomen kristikansa on tuntenut erityistä tarvetta nauttia kuoleman lähestyessä pyhää ehtoollista. Se on usein ollut täältä lähtevän ja tänne jäävän puolison viimeinen yhteinen ateria. Siinä on pyydetty voimaa ja taitoa kuolemiseen. Kristus antaakin ristillä riippuessaan tätä tilannetta varten aivan erikoisen opetuksen. Me sanomme usein, että ihmisen täytyy kuolla. Monesti näin onkin. Kuolema tulee ja vie saaliinsa, mutta Kristus ei kuollut ristillä. Psalmi 118, joka puhuu Kristuksen kärsimisestä, käyttää sanoja: "Kuolemalle hän ei minua antanut." (Ps. 118: 18) Kristus itse sanoi: "Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni." (Luuk. 23: 46) Meidänkään ei tarvitse kuolla, mekin saamme antaa henkemme. Silloin ei ole kuolemaa, on vain Kristus, joka noutaa omansa.

"Puolestani hyljättynä,
Jeesus rakas, valitit:
'Jumalani, Jumalani,
miksi minut hylkäsit?'
Se, kun tuska ahdistaa,
sydäntäni virvoittaa.
Ja kun tulee kuolon hätä,
et mua, Jeesus, yksin jätä.
"
VK. 53: 5; 1938 (Vrt. VK. 66: 5; 1986).

Viimeiset
askeleet

Tullessamme ehtoolliselle tunnemme usein olevamme kuin tuhlaajapoika, joka palaa isän luo (Luuk. 15: 11 - 32). Tässä vertauksessa huomiomme useimmin kiintyy liiaksi poikaan. Pääasiana siinä on kuitenkin isä. Jeesus halusi kuvata meille, millainen Jumala on ja miten hän toimii. Ei ole vaikeata arvata, miten tuhlaajalapsen käy vieraalla maalla. Sen näemme joka päivä. Sen tietäen isä joka hetki odotti, milloin pojalla ei olisi muuta keinoa kuin palata takaisin. Poika, joka ei ollut vielä isä, ei voinut käsittää, että isän sydämessä poika on aina oma poika. Siksi hänen askeleensa olivat raskaat ja viimeiset kaikkein raskaimmat. Ehkä hän pelkäsi, että isä olisi hänen kotiin tultuaan sanonut: olet saanut osuutesi, miksi tulet vielä tässä kunnossa tänne häpäisemään isääsi ja kotiasi. Poika ei olisi jaksanut kestää sitä, ettei hänellä silloin olisi ollut missään kotia. Sen vuoksi olisi parempi nähdä kaukaa koti ja lähteä takaisin tietäen, että jossain on minullakin koti. Tältä täytyy aina tuntua kotiin palaavasta. Emme voi velvoittaa Jumalaa ottamaan meidät vastaan. Vertauksessa kerrotaan, kuinka isä näki poikansa kaukaa ja juoksi häntä vastaan, ennen kuin poika ehtisi kääntyä takaisin. Kun poika löysi itsensä isän sylistä, hän tiesi olevansa poika eikä ollut sopivaa enää pyrkiä palkolliseksi.

Kuinka usein meidänkin askeleemme ehtoollispöytään ovat raskaat, kun emme tiedä, miten meidät otetaan vastaan. Herra näkee kuitenkin meidät toisten takaakin ja tulee vastaan.

"Niin huonoa ei,
jonka hylkäisi hän,
Kun syytä ja syntiä karttuu.
Hän kyynelet kuivaa ja suo elämän,
Hän kuolleenkin paareihin tarttuu.
Jeesus vaivaiset syntiset korjaa.
"
SV. 67:4.

Ei tiennyt

Pääsiäisaamuna itkevä Maria näki Jeesuksen seisovan siinä eikä tiennyt, että se oli Jeesus. Kaksi opetuslasta kulki Emmaus-nimiseen kylään samana päivänä, keskusteli Jeesuksen kanssa, mutta he eivät tunteneet häntä (Luuk 24: 13 - 35). Tämä toistuu monen ihmisen elämässä. Jeesus lähestyy meitä, mutta emme tunne häntä.

Joskus hän lähestyy meitä omantunnon vaivoissa. Luulemme olevamme kaukana hänestä juuri silloin, kun hän on lähellä meitä puhuttelemassa. Jospa olisimme hänet tunteneet!

Joskus emme saa mitään irti kuulemastamme ja lukemastamme sanasta. Sydämemme tuntuu jäävän tyhjäksi ja köyhäksi. Ehkä juuri siinä oli Jeesus, joka ei sallinut meidän tyytyä joihinkin ajatuksiin, jotka olisivat virkistäneet mieltämme, vaan pakotti meidät katsomaan omaan sydämeemme asti, että tietäisimme, mitä se tarvitsee.

Joskus hän lähestyi meitä vastoinkäymisinä, sairautena, suruina, yksinäisyytenä, ettemme tyytyisi menestykseen, elämän onneen ja rikkauteen, vaan etsisimme häntä. Näin opimme vähitellen sen, että jos meillä on yhteys häneen, meillä on kaikki, jos ei ole yhteyttä, ei ole mitään. Lakkaamme vähitellen etsimästä lahjoja ja opimme kiinnittämään mielemme lahjojen antajaan.

Pyhässä ehtoollisessa lahjat ovat vähäiset ruumiin ravintoa ajatellen, mutta Herra itse on läsnä. Kun Jeesus tapansa mukaan taittoi leivän ja siunasi sen Emmauksen kylässä, silloin opetuslasten silmät aukenivat, ja he tunsivat hänet. Samoin käy meillekin pyhässä ehtoollisessa. Huomaamme, kuinka lähellä Jeesus on ollut meitä silloinkin, kun emme ole häntä tunteneet.

"Vain siitä syttyy sydämemme,
kun saavut, Jeesus kallehin,
kirkastat armon riemuksemme.
Vaikk' sitten kasvos salaatkin,
niin ilo täyttää sydämen,
kun saimme tuta Jeesuksen.
"
VK. 80: 4; 1938 (Vrt. VK. 103: 4; 1986).

Rauha

Jäähyväispuheissaan ennen ehtoollisen asettamista Jeesus lupasi antaa opetuslapsillensa rauhan. Ylösnousemuksensa jälkeen hän tervehti heitä sanoilla: rauha teille (Luuk: 24: 36). Meille ehtoollisvieraille hän sanoo: "Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö." (Joh. 14: 27)

Meidän rauhamme on useimmiten riippuvainen ulkonaisista olosuhteista. Kun ei ole vihollista, ei pelkoa eikä tuskaa, meillä on rauha. Kristuksen rauha on syvemmällä. Maailmassa on hänen omillaan ahdistus, vihollinen houkuttelee ja uhkaa, oma sydän on levoton. Pintavedet kuohuvat eivätkä niiden aallot asetu helposti, mutta syvemmällä on tyyntä. Jo psalmin kirjoittaja tuntee tämän rauhan: "Sinä valmistat minulle pöydän minun vihollisteni silmien eteen." (Ps. 23: 5) Vihollinen saa raivota, mutta sen on pysähdyttävä, sitä ei tarvitse edes voittaa, koska Herra ojentaa kätensä ja panee rajan, jonka yli se ei voi käydä.

Kristuksen opetuslapsen rauha ei ole rauhaa maailman kanssa eikä taipumista oman pahan sydämen houkutuksille. Se on rauhaa Kristuksen kanssa. Tämä rauha merkitsee sitä, ettei opetuslapsi ole eri mieltä mestarinsa kanssa. Hän taistelee Kristuksen kanssa samaa vihollista vastaan ja suostuu kasvatettavaksi, kuritettavaksi ja armahdettavaksi. Hän kantaa haluisesti sen ristin, jonka ristin Herra näkee tarpeelliseksi asettaa hänen hartioilleen. Hän ei kapinoi vaan suostuu siihen, että toinen vyöttää hänet ja vie myös sinne, minne hän ei tahdo (Joh. 21: 18).

Pyhää ehtoollista viettäessämme me rukoilemme, että hän auttaisi meitä hänen rauhaansa ja taivuttaisi kovan ja haluttoman sydämemme uuteen sovintoon ja rauhaan. Hän tarjoaa tätä rauhaa.

Tämä rauha on niin syvällä, etteivät mitkään ulkonaiset olosuhteitten vaikeudet ulotu siihen. Se on hiljaista onnea siitä, että meissä oleva synnin ihminen saa taipua palvelemaan ja kiittämään Vapahtajaansa ja Lunastajaansa.

Taivas maan
päällä

Raamattu ei kerro meille paljon taivaasta. Meillä ei olisi sen kuvaamiseen sanojakaan, koska sillä kaikki on aivan erilaista. "Mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mikä ei ole ihmisen sydämeen noussut" (1. Kor. 2: 9), sellaisena meidän on sitä ajateltava. Yhtenä monien kuvien joukossa, joita Raamattu käyttää taivaasta, on siellä vietettävä pyhä ehtoollinen ja voiton virsi (Ilm. 14: 2). Molemmat ovat ikuisia.

Meidän ehtoollisemme on esimakua tästä suuresta Karitsan hääateriasta. Se on kuin kappale taivasta maan päällä. Ehtoollisella ollessamme tiedämme tekevämme samaa kuin voittaneiden, perillepäässeitten seurakunta taivaassa. On kuin olisimme saman pöydän ääressä, me alttarin edessä, alttaripöydän näkyvän ympyräkaaren edessä, ja voittaneiden seurakunta saman pöydän näkymättömällä puolella. Näin meillä on pyhä ehtoollisyhteys taivaaseen asti. Ehtoollinen on yhteyden ateria sekä taivaan että maan päällä olevien ehtoollisvieraitten välillä.

Ehtoollisen yhteydessä me veisaamme virttä: "Oi Jumalan Karitsa, joka pois otat maailman synnin, armahda meitä." Tämä virsi on kaikua siitä voitonvirrestä, joka vyöryy taivaassa ikään kuin paljojen vetten pauhina ja ikään kuin suuri ukkosenjylinä Karitsan kunniaksi. Silloin on jo toteutunut rukouksemme, hän on jo ottanut pois maailman synnin.

Ehtoollinen alkaa täällä maan päällä. Uutta virttä opetellaan armoa ja puhdistusta rukoillen jo nyt.

"Oi yhteys sä kaikkien pyhien,
me vaivassa, he maassa autuuden,
Herrassa yhdymme me yhtehen.
Halleluja!

Jo tänne tuskahan ja vaivahan
soi kaukaa voittovirsi taivahan,
mi antaa meille voiman voittoisan.
Halleluja!
"
VK. 129: 4, 5; 1938 (Vrt. VK. 142: 4, 5; 1986).


Takakannen teksti

Sivun alkuun