Risto Santala: Savesta astiaksi
Edellinen luku: Aarre saviastioissa

VALAJAN KÄDESSÄ

»Me olemme savi, ja sinä olet meidän valajamme.»

Jesaja 64: 8

Muuan tunisialainen nuori mies sanoi kerran: «Kun ensi kerran näin savenvalajan, päätin, että minusta tulee savenvalaja.« Nyt hän on 25 miestä käsittävän keramiikkatehtaan johtaja. Lähetyssaarnaaja Paul Ferrée kertoi kerran kouluttaneensa Tunisian arabilapsia savenvalajan ammattiin. Hän näki työssä, että vain noin joka seitsemäs normaali poika omasi tarvittavat savenvalajan ammattiin soveltuvat luonnonlahjat. Itämainen savenvalaja on yleensä «viisas mies«.

Jeremian kirjan 18. luvun alussa profeetta saa kuulla sanat: «Nouse ja mene alas savenvalajan huoneeseen; siellä minä annan sinun kuulla sanani.« Ja kuvaus jatkuu: «Niin minä menin alas savenvalajan huoneeseen, ja katso, hän teki työtänsä pyöränsä ääressä. Ja jos astia, jota hän valmisti, meni pilalle, niinkuin savi voi mennä savenvalajan käsissä, niin hän teki siitä taas toisen astian, miten vain savenvalaja näki parhaaksi tehdä. Silloin minulle tuli tämä Herran sana: 'Enkö minä voi tehdä teille, te Israelin heimo, niinkuin tekee tuo savenvalaja, sanoo Herra'.«

Mene alas savenvalajan huoneeseen,

siellä minä annan sinun kuulla sanani. Nykyajan ihmisen on vaikea käsittää sitä, että Jumalan siunaus annetaan «astioista halvimpaan«. Apostoli Paavali koki kyllä, että evankeliumi «kylvetään alhaisuudessa ja nousee kirkkaudessa; kylvetään heikkoudessa ja nousee voimassa« (1 Kor. 15: 43). Siksi «alhainen veli kerskatkoon ylhäisyydestään, mutta rikas alhaisuudestaan« (Jaak. 1: 9). Olemme useinkin «koonneet aarteita viimeisinä päivinä« (Jaak. 5: 3), mutta emme tahtoisi kerätä niitä aarteita, joilla on arvonsa myös iäisyydessä. Kenties juuri siksi Jumala suostuttaa meitä usein elämän «alatielle«. Pappikaan ei pääse lopulta taivaaseen sakastin kautta. Hänellekin kuuluu «ahdas portti ja kaita tie«. Muuan apostoli Paavalin lempisanoista on 2 Kor. 4: 13: «Minä uskon, sentähden minä puhun.« Tämä 116. psalmin 10. jae kuuluu kokonaisuudessaan: «Minä uskon, sentähden minä puhun, minä, joka olin kovin vaivattu

Joudumme menemään alas savenvalajan huoneeseen usein juuri siksi, että oppisimme kuningas Hiskian läksyn. Hän joutui kuulemaan sanat: «Toimita talosi« (Jesaja 38: 1 ja 14-17). Suuressa ahdistuksessaan hän koki: «Tämänkaltaiset ovat elämäksi, ja niissä on koko minun henkeni elämä« (jae 16). «Onneksi muuttui minulle katkera murhe: sinä rakastit minun sieluani, nostit sen kadotuksen kuopasta.« Vaivattuna oleminen on muuan uskomme perusedellytyksiä: «tämänkaltaiset ovat elämäksi«. Kun joudumme hengellisessä elämässämme ikään kuin syvään kuoppaan, on hyvä muistaa lohdutuksena, että sieltä on vain yksi näköala: ylöspäin. Paavalin puheella oli katetta, siksi että hän oli usein «kovin vaivattu«. Viimeisten aikojen ihmisistä on annettu pitkä kuvaus 2 Tim. 3. luvussa. Lopussa heistä todetaan: «He eivät uskon koetuksissa kestä« ja «he eivät pitemmälle edisty«. Siksi «rakkaani, älkää oudoksuko sitä hellettä, jossa olette ja joka on teille koetukseksi, ikäänkuin teille tapahtuisi jotakin outoa« (1 Piet. 4: 12). Vain koeteltu usko syvenee armon tuntemisessa. Juutalaisissa synagoogissa on esirukoilijan paikka usein syvennyksessä, jotta hän saattaisi lukea psalmin 130 sanoja: «Syvyydestä minä huudan sinua, Herra. Herra, kuule minun ääneni.« Nykyajan kristillisyydestä puuttuu usein syvällisyys siksi, ettemme ole kokeneet Jumalan syvyyksiä. Jumala tarkoittaa parastamme, kun hän sanoo: «Mene alas savenvalajan huoneeseen.«


Savenvalajan huone Nasaretissa

Hengellisellä elämällä on omat sisäiset lakinsa. Johanneksen evankeliumin toisen luvun lopussa on sanottu: «Monet uskoivat hänen nimeensä, nähdessään hänen tunnustekonsa, jotka hän teki. Mutta Jeesus itse ei uskonut itseänsä heille, sentähden että hän tunsi kaikki.« Onko niin, että Jeesus ei voi tänäkään päivänä uskoa itseänsä meille, koska «rakastamme ihmiskunniaa enemmän kuin Jumalan kunniaa« (Joh. 12: 43). Kuinka Jeesus voisi uskoa itsensä meille, jos emme ota häntä todesta? Apostoli Paavalikin joutui toteamaan: «Minulla ei ole ketään samanmielistä, joka vilpittömästi huolehtisi teidän tilastanne; sillä kaikki he etsivät omaansa eivätkä sitä, mikä Kristuksen Jeesuksen on« (Fil. 2: 20, 21).

Alatien oppikoulu tahtoisi riisua meidät omista pyyteistämme ja siitä, mikä on vain oman sielun intoa. 1 Kor. 15: 46 kuvaa sattuvasti Jumalan työtä sydämissämme: «Mikä on hengellistä, se ei ole ensimmäinen, vaan se, mikä on sielullista, on ensimmäinen; sitten on se, mikä on hengellistä.« Jeesuksen veli Juudas toteaa viimeisten aikojen pilkkaajista: «He ovat sielullisia, henkeä heissä ei ole« (Juud. 19. jae). Kristillisyys, jossa ei ole Pyhän Hengen kosketusta, muodostuu helposti liikkeiksi, jotka rienaavat uskomme perusarvoja. Mutta «Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja tunkee lävitse, kunnes se erottaa sielun ja hengen, nivelet sekä ytimet, ja on sydämen ajatusten ja aivoitusten tuomitsija« (Hebr. 4: 12). Herätys kykenee luomaan vain sielullisen Jumalan lapsen - mutta kun tämä lapsi juurtuu Jumalan sanaan, tuo sana erottaa hänestä vähitellen sen, mikä on sielullista. Tämä työ tapahtuu useimmiten vaivojen ja kiusojen keskellä. Siksi Jumala johtaa meidät alas savenvalajan huoneeseen.

Savenvalaja toimii pyöränsä ääressä

Tämän savenvalajan pöydän muodostavat kaksi pyöreää levyä, jotka pyörivät pystyakselin varassa. Moottorina toimivat jalat, jotka vuoroin potkivat aluslevyä ja vuoroin jarruttavat sitä. Kun savenvalaja on uudelleen sotkenut ja alustanut jo valmiiksi vaivaamansa määräkokoiset paakut, hän sekoittaa ennen valuvaihetta seokseen hieman erittäin hienoksi siilattua hiekkaa ja kostuttaa paakkunsa vain aavistuksen verran. Sitten hän «luo« pöydälleen pienen savialustan. Vasta sen päälle hän mätkäyttää savipaakkunsa. Ja pian pakottavat savenvalajan jäntevät, pitkät sormet tuosta muodottomasta savesta ruukun toisensa jälkeen, niin kuin hän vain itse tahtoo. Pyörivän pöydän salaisuus lienee siinä, että näin savenvalaja voi lähestyä muovattavana olevaa astiaansa eri puolilta, ja vielä samanaikaisesti.


Hän teki työtä pyöränsä ääressä

Kun Jumala tekee työtänsä omissaan, tuntuu joskus ikään kuin hän piirittäisi heidät. Apostoli Paavali koki tämän: «ei Makedoniaan tultuammekaan lihamme saanut mitään rauhaa, vaan me olimme kaikin tavoin ahdistetut: ulkoapäin taisteluja, sisältäpäin pelkoa« (2 Kor. 7: 5). Hän koki, kuinka «maallinen majamme hajotetaan«, kuinka «me huokaamme ikävöiden« ja kuinka «emme tahdo riisuutua«. Hän näki, että «olemme alati annetut kuolemaan«, kuinka «ulkonainen ihmisemme menehtyy« ja kuinka «ylenpalttiset, yli voimiemme käyvät« olivat hänen rasituksensa. Hän oli usein «heikkouden vallassa, pelossa ja suuressa vavistuksessa«. Näin Jumalan täytyy synnyttää meidät kivulla, kunnes Kristus saa meissä muodon. Apostoli Paavali oli ahdistettu ulkoa ja sisältä käsin. Tilanne oli sama kuin 2 Aik. 13: 14: «Katso, heillä oli sota edessä ja takana. Silloin he huusivat Herraa.« Ja vähän myöhemmin todetaan (15: 15): «He etsivät Herraa kaikella halullansa ja löysivät hänet; niin Herra soi heidän päästä rauhaan joka taholla.« Savenvalajan kädet ovat koulitut niin, että hän muovaa toisella kädellä astian ulkopuolta ja toisella sen sisustaa.

Suurimmat astiat savenvalaja tekee

useammassa eri vaiheessa.

Muuan saven perusominaisuuksista on, että se ei kestä omaa painoansa. Ihminen on samanlainen. Hyvin harva kestää Jumalan siunauksia ylpistymättä samalla sydämessään. Meistä tulee helposti «kohokuorisia«, kuten vanhat uskovat sanovat. Kun emme voi ylpeillä saavutuksistamme, ylpeilemme nöyryydellä ja hengellisyydellämme. Jeesus joutui sanomaan aikansa fariseuksista: «Kaikki tekonsa he tekevät sitä varten, että ihmiset heitä katselisivat...« (Matt. 23: 5). Muuan nykyajan epäjumalista on «hyväksytyksi tuleminen«. Ihminen, joka palvelee tätä jumalaa, ei kestä Jumalan siunausta. Siksi meille ei myös monesti uskota suurempia Jumalan siunauksia. Jos savenvalaja yrittää luoda kerralla korkean astian, se lysähtää heti kokoon joutuessaan pöydälle. Samoin ihminen tukehtuu pian omaan tärkeyteensä. Sananlaskuista luemme: «Kolmen alla järkkyy maa, ja neljän alla se ei jaksa kestää; orjan alla, kun hän kuninkaaksi pääsee... ja palvelijattaren, kun hän emäntänsä syrjäyttää« (Sananl. 30: 21-23).


Savi ei kestä omaa painoansa

Valaessaan korkeamman astian savenvalaja luo ensin lukuisan määrän ruukun aluspuolia. Ne hän panee varjoisaan, lämpimään paikkaan johonkin pihansa nurkkaan. Siinä ne ovat pitkän aikaa «jäähyllä«, kunnes ne kovettuvat sen verran, että kykenevät kantamaan keskiosan. Kenties jo seuraavana päivänä savenvalaja jatkaa työtänsä. Kun ruukun keskiosa on valettu astian jalustaosan päälle, seuraa jälleen «jäähyvaihe«. Vasta tämän päälle luodaan sitten ylin osa, joka sekin saa luvan olla syrjässä, kunnes tulee lopulta kädensijan vuoro.

Tuttavani, Nasaretin savenvalajan, ruukut voi tunnistaa helposti niiden kädensijoista. Kun hän asettaa ne paikoilleen, hän jättää niihin lopulta selvän ja koreilemattoman tunnuksensa, peukalonsa jäljen. Tavatessani Jumalan lapsia olen tottunut aina uteliaana katselemaan, missähän heissä näkyy Jumalan sormen painaelma. Tämä merkki paljastaa, että tuo ihminen on ollut Suuren Valajamme käsissä. Muistan erään papin, josta kirkonisäntä sanoi, että tuo mies antaa aina määräosan palkastaan hiljaisuudessa lähetystyölle. Tai muistan, kuinka erästä kirkkoherraa oli moitittu hänen itsepäisyydestään. Mutta sitten sanoi muuan mummu: «Se meidän kirkkoherra kävi talosta taloon kutsumassa ihmisiä jumalanpalvelukseen, kun seurakuntatalo saatiin valmiiksi.« Sittemmin sain todeta, että olihan hänessä todella Jumalan peukalon jälki.


Heissä näkyy Jumalan sormen painaelma

Kaikki savenvalajan ruukut käyvät ennen varsinaista polttoa lävitse ns. kuivausvaiheen. Ne tulee asettaa tasaiselle paikalle, jotta ne eivät kuivuessaan valahtaisi vinoiksi. Niitä ei saa asettaa aurinkoon, koska ne kuivuvat silloin liian nopeasti ja vain toispuolisesti. Kristittyinäkin joudumme kokemaan kuivia aikoja. Kaikki on silloin niin yksitoikkoista ja tasapaksua. Mutta savi sitkistyy juuri kuivuessaan. Israelin Negevin autiomaasta löytyy kasvi, joka kerää kosteutensa 30 metriä syvältä. Kuivina aikoina juuret kasvavat alaspäin, kunnes ne tavoittavat pohjakosteuden. Kosteassa maaperässä juuret rönsyilevät pitkin maan pintaa. Vain puu, jonka juuret ovat pureutuneet syvälle, ehkä kivien lomitse ja kallion halkeamiin, kestää elämän syysmyrskyissä. Jos koemme hengellisessä elämässämme vain auringon paistetta, meistä tulee toispuolisia. Tasaiset ajat estävät hengellisen elämän kieroontumisen.

Saviastiasta tulee käyttökelpoinen vasta polttovaiheen jälkeen.

Savenvalajan polttouuni

on hyvin erilainen eri maissa. Nykyaikainen tehdasuuni on varustettu lasiakkunoin, joista voi nähdä uunin sisällä tapahtuvat muutokset. Lämpömittareista voi seurata uunin lämpötiloja. Tavallinen punainen saviruukku on noin 600 asteen lämmön tuotetta, kotoiset käyttöastiat poltetaan 850 - 900 asteen lämmössä, maalatut astiat käyvät noin 970 asteen ahjossa, ja kaikki maailman posliini on kokenut vähintään 1350 asteen lämpökäsittelyn. Posliini tosin sisältää myös aineita, joita ei ole tavallisessa savessa. Vaikkakin savenpoltto tapahtuu hyvinkin monenlaisissa uuneissa, silti itse savenpolttosalaisuudet ovat kaikkialla samat.

Ensin poltettava astia esilämmitetään

Ruukuntekijän kärsivällisyys tulee näkyviin erityisen selvästi polttovaiheessa. Yleensä polton alkuvaihe jää mestarin oppipoikien huoleksi. Kun astiat on ladottu varovaisesti polttouunin hyllystölle tai yksinkertaisesti vain päällekkäin, sytyttää oppipoika pienen tulen uunin suulle. Näin alkaa tämä vaihe, jolla on kuvaava englantilainen nimitys, «smoking the pot«, 'astian savuttaminen'. Matalassa lämpötilassa savi menettää lopunkin kosteutensa. Jos katsoo tällöin uunin sisään pienestä lasiakkunasta, näyttää kuin astiat savuaisivat. Niistä nousee aivan kuin sumua.


Oppipoika esilämmittää astioita

Jos lämpötila kohotetaan yhtäkkiä, räjähtää joku astioista sirpaleiksi ja turmelee koko ladelman. Jumalakin näkyy johdattavan omansa vähitellen elämän ahjoon. Tällöin voi käydä niin, että emme kestä uskonelämän alkuvaiheen kiusoja, erittäinkään niitä uusia yhteyksiä, joihin olemme joutuneet. Jokin seurakunnallinen ryhmä on alkanut lupaavissa merkeissä, tai olemme saaneet kokea lähetystyömme alkuvaiheessa menestystä; uskovien joukko lisääntyy ja Jumalan rakkaus näyttää lämmittävän sydämiä. Mutta jostakin syystä joku loukkaantuu - häntä ei kenties huomata tarpeeksi. Kukaan ei ole niin nälkäinen kuin huomionkipeä ihminen. Vanha ihmisemme on aina innokas seurakuntatyöntekijä - edellyttäen, että saa itse esiintyä ja johtaa. Näin seurakunnallinen työ voi yhä vireytyä. Sitten yritetään jotain sellaista, johon ei ole sisäisiä edellytyksiä ja Jumalan antamia valtuuksia. Olimme jo paisuneet vaatimattomasta alusta, joka meille suotiin, ja niin yhtäkkiä käy kuin saviastian esilämmitysvaiheessa. Saven sisällä ollut ilmakupla repeytyy ja tapahtuu räjähdys. Sirpaleet räiskähtävät ympäriinsä. Haavoitutaan. Ja näin koko uunillinen saattaa mennä pilalle. Itä-Suomen uskovat käyttävät ylpistymisestä sanontaa «kohokuorisuus«. Ylpistymisemme estää Jumalan siunaukset, ja juuri ylpeä sydän loukkaantuu ja loukkaa muita.

Kun seurakunnassa eletään tätä «esilämmitysvaihetta«, seurakunnan kaitsijalta kysytään samaa hienovaraisuutta, mistä apostoli Paavali kirjoittaa: «Me olimme lempeät teidän keskuudessanne, niin kuin imettävä äiti, joka vaalii lapsiansa« (1 Tess. 2: 7). Silti saamme usein kokea, kuinka joku astioista räiskähtää rikki ja turmelee muunkin, jo hyvällä alulla olleen työn.

Esilämmitysvaiheessa saviastia

menettää painonsa ja pienenee.

Sama pieneneminen jatkuu polton aikana tiettyyn rajaan asti. Samalla myös astian sisäinen rakenne muuttuu. Lopulta korkeammassa lämpötilassa savessa olevat alkuaineet sulautuvat keskenään, kunnes 1350 - 1400 asteen lämmössä tapahtuu eräänlainen lasittuminen - syntyy posliini. Se on kovin ihmisen luoma aine keinotimantteja lukuunottamatta. Astia voi pienetä polttokäsittelyssä 16 % ja yleisimmin noin 11 %.

Esilämmitysvaiheessa astian kosteus vähitellen häipyy. Se alkaa olla kuivimmillaan. Lopulta savenvalaja koettelee uunin sisäistä lämpöä käyttäen kylmää terästä. Jos se vielä höyryyntyy tullen himmeäksi, tulee esilämmitystä jatkaa. Saadessamme kokea ihmisten kylmäkiskoisuutta on aina hyvä muistaa, että tämäkin on uskonkoetusta. Hengellisen elämämme alkuvaiheessa koemme kuivuutemme ja hengellisen janomme. Voimme lukea silloin Psalmia 42: «Niinkuin peura halajaa vesipuroille, niin minun sieluni halajaa sinua, Jumala. Minun sieluni janoo Jumalaa, elävää Jumalaa ... Miksi murehdit, minun sieluni, ja olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan kiittää häntä, minun kasvojeni apua, minun Jumalaani.« Elävä Jumala opitaan tuntemaan vain ahdistusten tiellä.


Astia pienenee polttokäsittelyssä
jopa 16 %

Astian sisäinen rakenne muuttuu siten, että sen osaset sulautuvat yhteen ja samalla se itse pienenee. Kristittykin kasvaa vain pienetessään. «Hänen tulee kasvaa ja minun vähetä.« Ja kasvamme vain armossa. 2 Piet. 3:18 kehottaa: «Kasvakaa meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa.« Armossa kasvaminen on sitä, että synnintuntomme syvenee. Synnintunto syvenee, kun Jeesus tulee meitä lähemmäs.

Mooseksesta sanotaan, että hän oli «sangen nöyrä mies, nöyrempi kuin kukaan muu ihminen maan päällä« (4 Moos. 12: 3). Hänen suuruutensa oli siinä, että hän oli pieni omissa silmissään. Saksaksi tämä sana on käännetty: «Und Moses war ein sehr geplagter Mann«, 'ja Mooses oli sangen kiusattu mies'. Heprean kielessä sana «anaav« 'nöyrä' ja sana «meune« 'kiusattu' ovat saman sananjuuren johdannaisia. Jumala johtaa omansa vaivoihin ja kiusoihin, jotta he kasvaisivat pienemmiksi.

Kun savenvalaja latoo uuninsa täyteen astioita, hän

asettaa parhaat astiansa pohjalle.

Muuan savenvalaja kertoi, että uunin yläosasta hän ei saanut koskaan täysin hyvää työtä. Sen alla olevat kelpasivat jo muistoesineiksi. Hänen uunissaan ylimmät astiat olivat olleet 900 - 920 asteen lämmössä. Tämän alla oli lämpötila noin 970 astetta. Astiat olivat kauniita, mutta niissä ei voinut pitää kiehuvan kuumaa vettä. Alimpana kohosi lämpö tuhanteen asteeseen ja silloin valmistui jo myytäväksi kelpaavia ruukkuja.

Savenpolttoon käytetään yleensä halvinta polttoainetta. Nasaretin savenvalajamme käy tuon tuostakin keräämässä kuivia oksia ja jätepuuta Galilean vuorilta. Muualla käytetään joko kaasuja, öljyjätteitä tai hiiltä.

Kun esilämmitysaika on ohi, kuumennetaan uunia hitaasti yhä enemmän. Viidensadan asteen lämmössä käyvät astiat tulipunaisiksi. Sitten ne alkavat hehkua kuin kuuma rauta. Tällöin alkaa vasta savenvalaja todella nostaa lämpötilaa. Lopulta tullaan hetkeen, jolloin koko astia hehkuu kauttaaltaan. «Tämä väri ei ole kultaa, ei valkoinen, ei sininen eikä mikään muukaan tunnettu väri. Johannes näki tämän Patmos-saarella.« Näin kertoi muuan ystäväni. «Se on täyttä valoa.« Lienevätkö Mooseksen kasvot loistaneet juuri tätä valoa, kun hän seurusteli Siinain vuorella Jumalan kanssa. Johanneksen ilmestyskirjan ensimmäisessä luvussa luemme ylösnousseesta Vapahtajasta, että hänen «päänsä ja hiuksensa olivat valkoiset niinkuin valkoinen villa, niinkuin lumi, ja hänen silmänsä niinkuin tulen liekit«. Ja jatko kuuluu: «Hänen jalkansa olivat ahjossa hehkuvan, kiiltävän vasken kaltaiset« (Ilm. 1: 15).

Jos tämä hehku tulee astiaan, on varmaa, että astia on onnistunut. Joskus poltto kestää 8 tuntia, joskus 18 tuntia, kunnes koittaa tuo hetki. Se voi kestää vain kolme minuuttia, mutta tulos on sama, kuin jos se hehkuisi kolme tuntia.

Savenvalaja

seuraa koko ajan astiansa polttoa.

Pienestä aukosta hän tarkkailee uuninsisäistä kehitystä. On tosin vaikeaa löytää lämpömittareita, jotka ilmaisivat yli 500 asteen lämpötiloja. Tunisiassa toiminut lähetyssaarnaaja Paul Ferrée valoi aikoinaan erilaisista luonnosta löytämistään mineraaleista ja savesta kynttilöitä, jotka jouduttuaan tiettyyn lämpötilaan keinahtivat ja lysähtivät sulina paikalleen. Pienestä saviuuninsa tarkkailureiästä hän seurasi, mikä kynttilä kulloinkin valahti kumoon. Tästä hän osasi päätellä uuninsa sisäisen lämpötilan. Kuva on puhutteleva: Jumala tietää minkä verran kestämme elämän hellettä, ja hän hoitaa meitä sen mukaisesti. «Kaikki, mikä tulta kestää, käyttäkää tulessa, niin se puhdistuu - mutta mikä ei tulta kestä, käyttäkää se vedessä« (4 Moos. 31: 23). Savenvalaja «näkee astioittensa läpi«. Ja kun hän lopulta ottaa astiansa käteensä, tuo astia «laulaa« ja «heläjää« mestarinsa kädessä.


Kun astia hehkuu, se onnistuu

Kirkkain valo Jumalan omien elämään tulee juuri elämän ahjossa. Vain koeteltu kristitty osaa laulaa; tämän me voimme todeta monen tunnetun virsirunoilijamme elämästä. Ajattelen esim. ruotsalaista Lina Sandellia ja suomalaista Simo Korpelaa. Tällainen astia «heläjää Mestarinsa kädessä«. He saavat kokea kaikessa ahdistuksessaan todeksi Esra 5: 5 toteamuksen, että heidän «yllänsä oli heidän Jumalansa silmä«. Isän silmä seuraa lasten elämää.

Astia on valmis käyttöön, kun se on kokenut tulikäsittelyn. Mutta vielä astianakin se joutuu kokemaan jokapäiväisen puhdistuksen. Tästä puhuu Raamattu meille tuon tuostakin.

Yleensä Raamatun maissa sadevesi johdetaan sadeaikana kallioon hakattuihin suuriin säiliöihin. Hiekkapitoisissa erämaissa vesi virtaa luonnostaan alaviin paikkoihin muodostaen luonnonlammikoita. Sinne tulevat perheenemännät astioineen, kunnes he lopulta voivat ammentaa vain eläinten sotkemaa mutavelliä. Hakatuissa kalliosäiliöissäkin vesi saattaa osittain pilaantua seisoessaan. Elävän veden lähde on etelämaissa suuri aarre. Niinpä sellaisen omistaja harjoittaa usein liiketointa. Hän lähettää kiertämään hyvinkin kauas kylästä miehiä, jotka kantavat selässään nahkaleilejä. He huutavat: «Vettä, vettä, elävää vettä.«

Jeremian kirjan toisessa luvussa luemme: «Minun kansani on tehnyt kaksinkertaisen synnin: minut, elävän veden lähteen, he ovat hyljänneet, ja hakanneet itselleen vesisäiliöitä, särkyviä säiliöitä, jotka eivät vettä pidä.«

Säiliön maku saadaan vedestä pois sitten, että vesi vaihdetaan saviastiasta toiseen. Lopulta syntyy paras juoma, mitä ihminen voi nauttia janoonsa: puhdas juomavesi. Saviastia imee aina itseensä vedessä olevat sivumaut. Samalla se huokoisuutensa vuoksi «hengittää« ja viilentää sisällä olevan juoman. Se on eräänlainen luonnon jäähdytyslaite, jääkaappi, joka raikastaa veden.


Vettä siirretään astiasta astiaan

Astian tulee olla puhdas,

jotta sitä voisi lainkaan käyttää. Ajan mittaan vedestä laskeutuu hienonhieno sakka astian pohjalle ja sen reunat liettyvät. Juuri tähän viittaa profeetta Jeremia 48:nnessa luvussa: «Surutonna on Mooab ollut nuoruudestaan asti ja levännyt rauhassa sakkansa päällä; ei sitä ole tyhjennetty astiasta astiaan, eikä se ole pakkosiirtolaisuuteen vaeltanut. Sentähden siihen on jäänyt sen oma maku, eikä sen haju ole muuttunut« (jae 11).

Raamattu ei ole missään niin tarkka kuin juuri syntikysymyksessä. Sefanja 1: 12 korostaa: «Siihen aikaan minä tutkin lampuilla Jerusalemin ja rankaisen ne miehet, jotka rauhassa makaavat pohjasakkansa päällä.« Lampuilla tutkiminen merkitsee huolellista työtä. Apostoli Paavali tunnusti: «Me olemme hyljänneet kaikki häpeälliset salatiet, niin ettemme vaella kavaluudessa« (2 Kor. 4: 2). Meidän on koettava puhdistus kaikista synnin salateistä. Kaikki elämämme pohjasakka on tuotava valoon.


Minä tutkin lampuilla Jerusalemin asukkaat

«Autuas se, jonka rikokset ovat anteeksi annetut, jonka synti on peitetty! Autuas se ihminen, jolle Herra ei lue hänen pahoja tekojansa ja jonka hengessä ei ole vilppiä« (Ps. 32: 1, 2). Elämämme pohjasakka jättää aina salatulla tavalla makunsa kristillisyyteemme. Siksi puhdistautumisen tulee koskea kaikkea syntiä. Jeremia 3: 10 osoittaa, että Jumala tarkkailee parannuksemme vilpittömyyttä: «Juudas, tuo uskoton, ei palannut minun tyköni kaikesta sydämestään, vaan petollisesti, sanoo Herra.« Tarvitsemme kokonaisia kristittyjä, jotka ovat kokeneet puhdistautumisen elämän pohjasakkoja myöten. Vain tällaiset astiat voivat välittää raikasta ja puhdasta vettä, joka tulee heissä «sen veden lähteeksi, joka kumpuaa iankaikkiseen elämään.« Miten Vapahtajamme toivoisikaan, että hänen omiensa nahkaleilit olisivat täynnä vettä, ja että he kulkisivat ympäriinsä huutaen: «Vettä, vettä, elävää vettä. Kuulkaa kaikki janoavaiset, tulkaa veden ääreen.« Tätä vettä tarvitsemme.

Yhdymme rukoukseen:

Rakas Vapahtajamme Jeesus Kristus. Me annamme sinulle valtuudet tutkia meitä Sanasi lampulla. Herra, näytä meille elämämme pohjasakka, kaikki katkeruuden ja itsekkyyden juuret, jotka vaikuttavat sen, että meissä on niin paljon omaa makua ja niin vähän Sinun tuntemisesi tuoksua. Herra, tyhjennä meidät omastamme ja anna meille uudelleen elävää vettä ylhäältä. Tee meistä astioita, joita Sinä voit käyttää valtakuntasi työssä. Aamen.

Seuraava luku: Kun astia on rikki

Sivun alkuun