Risto Santala: Savesta astiaksi
Edellinen luku: Valajan kädessä
»Minä olen kuin rikottu astia.»
Savenvalajan huoneen lohduttavin sanoma on siinä, että savi ei tule koskaan käyttökelvottomaksi. Savi voi kyllä mennä pilalle, «niin kuin savi voi mennä savenvalajan käsissä«. Mutta savenvalaja vaivaa uudelleen pilalle menneen saven ja panee sen uuteen seokseen. Savi voi kyllä särkyä joko uunissa tai käytössä, mutta sitä ei hylätä. Se pannaan vain odottamaan jälleen vuoroaan. Eräänä päivänä saa savenvalajan oppipoika tehtäväkseen rusentaa tuon jo rikkimenneen astian pieniksi sirpaleiksi. Tämä on tarkkaa ja tärkeätä työtä. Yhtenä päivänä oppipoika ennättää rusentaa noin 6 - 7 kiloa savimurua vasarallaan. Nämä osaset siilataan siten, että lopputuloksena on kuiva savijauhe, jonka rakeet ovat samansuuruisia. Tästä rikkimenneestä ja uudelleen rusennetusta savesta tulevat parhaat astiat.
Minä olen kuin rikottu astia
Ranskassa on suuria tehtaita, jotka valmistavat saviruukkuja vain rusentaakseen ne sitten tehtaan pihalla. Tämä murennettu jauhe lähetetään toisiin tehtaisiin, missä se sekoitetaan parempaan keramiikkaan. Savi voidaan polttaa ja rusentaa jopa 20 kertaa ja aina vain saadaan tulokseksi parempi keramiikka. Vain värit voivat haitata seuraavassa seoksessa, lukuunottamatta kultaväriä. Se sulaa ja haihtuu sopeutuen uuteen työvaiheeseen. Samoin se työ, mikä on todella Jumalasta, säilyy ja on opiksi, vaikkakin ihminen joutuisi välillä syrjään Jumalan johdatuksesta. Mutta ne sirpaleet, joissa on ihmisen inhimillisen kokemuksen leima, täytyy panna armotta syrjään, jotta ne eivät haittaisi myös tulevaisuudessa. Puhdas kultaväri, Jumalan omalta sydämeltä nousseet kokemukset ja ajatukset kelpaavat aina elämämme rakennusaineiksi.
Oppipoika rusentaa särööntyneet astiat
On merkillistä, miten paljon asiaa Jumalalla on juuri särkyneille. Jesajan kirjan 61. luku alkaa sanoilla: «Herran, Herran henki on minun päälläni, sillä hän on voidellut minut julistamaan ilosanomaa nöyrille, lähettänyt minut sitomaan särjettyjä sydämiä...« Herra sanoo myöskin Hesekielin kirjan 34. luvussa jakeessa 16: «Kadonneet minä tahdon etsiä, eksyneet tuoda takaisin, haavoittuneet sitoa, heikkoja vahvistaa...« Jo hyvin nuorikin ja ulkonaisesti ehjältä näyttävä ihminen elää juuri tästä sanomasta. En koskaan unohda erästä miestenkokousta, jossa sain 17-vuotiaana kuulla ensi kertaa tällaista evankeliumia. Muuan opettaja sanoi: «Jumalalle kelpaa vaikka kuinka pieni savensiru - kun se vain on puhdas, hän täyttää sen pienen kourun siunauksellaan.«
Vanhat juutalaiset puhuvat silloin tällöin käsitteestä
«Shvirat hakeliim« eli «astian särkymisen laki«.
Koska koko «luomakunta on täynnä Herran kunniaa«, kaikki on niin täynnä hänen suuruuttaan, ettei rajoitettu ihminen voi sitä käsittää - näin rabbit selittävät. Siksi pyhä Jumala, kiitetty olkoon hänen nimensä, on särkenyt ilmoituksensa pirstaleiksi. Tämä «astian särkeminen« tekee meille mahdolliseksi käsittää Jumalan ilmoitusta. Tapahtuu ns. «zimzum hamakom« eli paikan supistaminen - Jumalan olemus ilmenee pienissä, supistetuissa puitteissa. Varsinaisesti oppineet laskevat särjetyssä luomakunnassa kymmenen eri «sfiraa« eli lukusanaa. Jumala «supistaa olemuksensa« ja kätkee koko rikkautensa erikseen jokaiseen tällaiseen «sfiraan«. Nämä ovat hepreaksi: «chochma, bina, da'at, chesed, gvura, tif'eret, nezahh, hood, jesood ja malchut«. Ensimmäiset viisi ovat suomeksi: viisaus, ymmärtämys, tieto, armo ja voimalliset teot. Apostoli Paavali tuntuu pitävän miltei samoja asioita etualalla, kun hän puhuu 1 Kor. 12: 8-10 ns. «armolahjoista«, joita Jumala antaa seurakuntansa rakentamiseksi. «Astian särkemisen« salaisuus on siinä, että ihminen saattaa tajuta Jumalan kunnian vain elämän irrallisista sirpaleista käsin.
Tästä syystä Jumala sallii, että yksityisen ihmisen elämä särkyy. Opimme useimmiten antamaan kunnian Jumalalle vasta elämämme pirstaleiden keskellä. Ja parhaat, käyttökelpoisimmat astiat Jumala tuntuu valmistavan ihmisistä, joita hän on saanut rusentamalla rusentaa.
Ihmisen perusominaisuuksiin kuuluu, että
hän vastustaa aina Jumalan tahtoa.
Liha ja veri sotii Jumalaa vastaan. Luonnollinen ihminen ei ota vasaan sitä, mikä Jumalan Hengen on. Kun sodimme Jumalaa vastaan, sodimme aina omaa parastamme vastaan. Jesaja 45: 9 sanoo: «Voi sitä, joka riitelee tekijänsä kanssa, saviastia saviastiain joukossa - maasta tehtyjä kaikki! Sanooko savi valajallensa: 'Mitä sinä kelpaat tekemään? Sinun työsi on kädettömän työtä!'«
Joskus kuulee sanottavan, että uskonto on oopiumia kansalle. Tämä väite ei kuitenkaan vastaa yleistä uskonnollista kokemusta. Eräät nykyajan psykoanalyytikot väittävät: Usko ei voi olla mielihyvän toteutumien heijastumaa, koska todellisuudessa uskon kokemus eletään aina aluksi epämiellyttävänä ja ihminen yrittää vastustaa sitä. Mieluumminkin juuri uskonnottomuus on oopiumia kansalle. Ihminen tajuaa vaistomaisesti, että Jumala vaatii totuutta salatuimpaan saakka. Joudumme kiinni synneistämme. Synnistä koemme vapautuksen vasta, kun särymme Jumalan edessä.
Tästä syystä vastustamme astiamme särkemistä. Koemme Jumalan läsnäolon aina ensiksi «epämiellyttävän sävyisenä«. Muuan psykiatriaa läheisesti seurannut rovasti kuvasi ihmisen kääntymystä seuraavin sanoin: «Kun sisämaailmallinen piirimme murtuu ja räjähtää rikki, tapahtuu 'apertura ad coelum' (lat.), 'avautuminen taivaisiin asti'. Tämä on askel ylimaailmallisiin, ja sitä ei anasteta väkivallalla. Se on aina Jumalan armoa.«
Apertura ad coelum
Kun taivumme Jumalan väkevän käden alle ja suostumme Suuren Valajamme särjettäviksi, räjähtää koko sisäinen elämämme ensin rikki - mutta elämämme pirstaleiden keskellä koemme yhtäkkiä «avautumisen taivaisiin asti«. Muistan kuinka muuan vaikea alkoholisti koki pysyvän vapautumisen elämänsä kirosta. Ja kun hän sitten luki psalmeja, hän löysi itsensä 34:nnen psalmin seitsemännestä jakeesta: «Tässä on kurja, joka huusi, ja Herra kuuli ja pelasti hänet kaikista hänen ahdistuksistansa.«
Askel ylimaailmallisiin avaa
meille myös koko luomakunnan ihmeineen. Pääsemme «Jumalan lasten kirkkauden vapauteen«. Paras stressilääke lieneekin juuri evankeliumi. «Kun Ihmisen Poika tekee teidät vapaiksi, te tulette todella vapaiksi.« «Vapauteen Kristus vapautti teidät, älkää olko ihmisten orjia.«
Apostoli Paavali esittää 2 Kor. 10: 5, että me «vangitsemme jokaisen ajatuksen kuuliaiseksi Kristukselle«. Näemme Apostolien teoista, että esimerkiksi puhuessaan Ateenan Areiopagilla hän käytti hyväkseen ympäristöstä tekemiään havaintoja ja sovelsi niitä julistukseensa. Tämän esimerkin mukaisesti kristitty saa tarkkailla aikansa tutkimusta ja jäsentää ne tekemiinsä hengellisiin huomioihin.
Tunnettu psykiatri C. G. Jung on esittänyt useassa yhteydessä merkillisen huomion: «Jokaisen 35 vuotta täyttäneen ihmisen ahdistuksiin kätkeytyy uskonnollinen kysymys, joka on hoidettava.« Jung on myös todennut, että «ainoat hänen potilaistaan, jotka ovat pysyvästi parantuneet, ovat henkilöitä, jotka ovat kokeneet uskonnollisen heräämisen«.
Ahdistunut ja sisäisessä elämässään sairaalloisuuteen ajautunut ihminen kadottaa vähitellen yhteytensä ympäristöönsä ja luontoon. Jokin hänessä mekanisoituu. Hän ei koe kevättä ja kesää; hän ei näe kedon kukkia eikä kuule lintujen laulua; samalla hän lakkaa myös kuulemasta sisimpänsä puhetta, ja omantunnon elämä kuoleutuu. Hänestä tulee kireä. Kyky nauraa vapauttavasti häviää. Lähimmäisten puhetta kuullessaan hän kuulee vain ne sanat, mitkä herättävät ärsykkeitä hänen sisimmässään. Näistä ärsykesanoista hän muodostaa omia ajatusryhmiään, jotka eivät lainkaan liity puhuttuun.
Miten toista onkaan Jeesuksen opetus. Siinä on raikkaan vuoristotuulen huminaa, siinä on Galilean viljapeltojen ja kukkaniittyjen avaruutta, siinä on lintujen laulua ja Gennesaretin sinisten laineiden säkenöintiä. Se on läpeensä tervettä ja puhdasta. Kaikki sairaalloinen sielun nuhjaantuminen on siitä kaukana. Siksi juuri hänellä on vastaus ahdistuneen sielun hätään.
Nykyajan ihminen muistuttaa Jaakobia «ilman tikapuita«. Yhteys taivaaseen on kadonnut. Silloin puuttuvat myös palvelevat enkelit, jotka kulkevat ylös ja alas. On aivan väärin luulla, että ihminen, joka on iankaikkisuusolento, voisi elää ilman omantunnon- ja uskonelämää. Usko avaa sisimpämme tuuletuslaitteet. Ja kun se opettaa pyytämään anteeksi ja antamaan anteeksi, se myös luo uudet edellytykset puutteellisten ihmisten keskinäiselle yhteiselämälle.
Lymyämisen taidossa
ihminen on melkoinen mestari. Sukumme esikoinen pakeni paratiisin puiden sekaan, eikä vieläkään ihminen tahdo suostua vastaamaan jo silloin esitettyyn kysymykseen: Missä olet? Jumala on kyllä siitä ihmeellinen, että hän antaa meille normaalitapauksessa melkoisesti aikaa sisimpämme tutkimiseen - ja vieläpä mitä erilaisimpien olosuhteiden vallitessa. Mutta sittenkään emme tahdo suostua näkemään itseämme sellaisina kuin olemme, ennen kuin kenties elämämme konkurssipesän hoitajat ovat asialla. Monet kaatuvat kesken taivalta, vaikka Jumalan käsi on ollut ojennettuna heitä kohti kutsuvana ja auttavana. Vastikään juuri eräs henkilö ihmetteli sitä, kuinka täynnä mielisairaalamme ovat nuoria ja herttaisennäköisiä neitosia. He ovat oppineet tuntemaan sydämensä toivottoman tilan, mutta eivät häntä, joka antaa toivottomille «elävän toivon«.
Apostoli Paavali koki: «Minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää« (Room. 7: 18). Hesekiel 11: 5 toteaa: «Näin sanoo Herra - minä tunnen, mitä teidän hengestänne nousee.« Ahdistettu ihminen tietää, että hän on läpikotaisin paha. Tietyissä rajoissa pysyessään tämä kokemus on terveellistä. Silloin meidän on vaikea tuomita ja purra lähimmäisiämme edes hienostuneimmalla tavalla. Meidät riisutaan. Ja kun ei löydy mitään omaa, mille voisimme elämämme perustaa, yhtäkkiä aukenee Jumalan armo rikkaana ja vapauttavana. Kun oma tärkeys on riisuttu, on luotu myös edellytykset ihmissuhteittemme parantumiselle. Miten takkuisia ovat usein nykyajan ihmisten koti- ja työsuhteet. Ja se johtuu siitä, että olemme lapsellisen juhlallisia omasta itsestämme, niin ettemme tahtoisi tunnustaa vikojamme ja syntejämme. Kuitenkin jo melko vähäisetkin ja rajalliset luonnonlahjat omaava ihminen näkee mitä olemme. Totuuden pakoilu väsyttää. Psalmi 32 sanoo: «Kun minä siitä vaikenin, riutuivat minun luuni jokapäiväisestä valituksestani«, ja sitten: «Minä tunnustin sinulle syntini - ja sinä annoit anteeksi minun syntivelkani.« Jokapäiväinen riuduttava ahdistus laukeaa, kun saa tunnustaa syntinsä. Ei kannata lymytä Jumalan tutkivaa silmää.
«Jokaisella on pakettinsa«,
sanoo muuan heprealainen lauseparsi. Kullakin ihmisellä on omat erikoiset «kaamosaikansa«, jolloin loppumaton yö tuntuu tunkeutuneen elämään. Jotkut katolilaiset puhuvat ns. ensimmäisestä ja toisesta yöstä kristityn elämässä. Meidät pelastetaan synnin yöstä, mutta jonkun ajan kuluttua tulee «toinen yö«, koettelemuksen aika, mikä opettaa arvostelemaan elämän arvoja uudella todemmalla tavalla. Jotkut joutuvat avaamaan kärsimystensä paketin yhtäkkiä, toiset hitaasti vuosi vuodelta.
Ahdistus rikkoo sydämissämme aina jotain myös pysyvästi, ja varmaan se on tarkoituskin. Alamme muistuttaa keramiikkaa, joka on tehty tarkoituksellisesti siten, että se näyttää läpikotaisin säröiseltä. Muistan ajan, jolloin lähes seitsenvuotiaaksi yltänyt poikani sairasti Israelissa syksystä 1958 toukokuuhun 1959. Pieni rakas miehenalkumme sai selkäydinpunktioita ja noin 700 erilaista pistosta. Sittemmin hän tuli sokeaksi ja oli lopulta 5 kuukautta tiedoton. Tätä ennen hän kuitenkin näki elävässä ja liikkuvassa näyssä Jeesuksen Ilmestyskirjan hahmossa «valkoisin hiuksin«, samoin kuin enkeleitä hänen takanaan. Poika tiesi, että hän kuolee lapsena. Vaikka varmaankin saimme riittävän lohdutuksen loppumattoman tuskan keskellä, koimme silti sen, minkä jokainen joutuu kokemaan tällaisina aikoina: yleisen pyhittämättömyytemme ja äärettömän voimattomuutemme. Ainoa Jumalan sana, mihin saattoi tarrautua, oli Sefanja 3: 17: «Hän on ääneti, sillä hän rakastaa sinua.«
Papin tehtävä on kuitenkin kenties hieman toinen kuin monen muun. Aaronin tuli kantaa «Jumalan vastausten rintakilpeä sydämensä päällä«. Hänellä tuli olla otsakoriste, johon oli kaiverrettu: «Herralle pyhitetty«. Vanhan testamentin papit saivat omistaa Aaronille annetun ohjeen: «Sinulla älköön olko perintöosaa heidän maassansa älköönkä osuutta heidän keskellänsä. Minä itse olen sinun osuutesi.« Jesajan kirjan 54. luvun lopussa on sama korostus: «Tämä on Herran palvelijain perintöosa, tämä heidän vanhurskautensa, minulta saatu, sanoo Herra.« Ja Malakia tähdentää: «Papin huulten pitää tallentaman tieto, ja hänen suustansa etsitään opetus, sillä hän on Herran Sebaotin sanansaattaja.« Kun nykyään silloin tällöin joutuu tapaamaan ihmisiä, joiden ahdistus tuntuu olevan aivan ylenpalttinen, on ihmeellistä nähdä, miten juuri tuo, että on saanut jonkin verran olla samassa «kärsimysten kerhossa«, luo sydänten välille siltoja, joita mikään sana ei muutoin rakentaisi. «Kaiken lohdutuksen Jumala lohduttaa meitä kaikessa ahdistuksessamme, että me sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka kaikkinaisessa ahdistuksessa ovat« (2 Kor. 1: 4).
Elämä on suuri hajottamo
Meitä romutetaan. Mutta on lohdullista muistaa sanaa, jonka muuan insinööri sanoi Imatran rautatehtaan romupihalla: «90 % tehtaamme jaloteräksestä tehdään tästä romusta.« Tehtaan toisesta päästä tuli kiskojen varassa jättimäinen magneettikoura, joka tempasi tuosta epämuotoisesta romukasasta valtavan määrän tavaraa johtaakseen sen sitten sulattamoon. Samalla tavalla Jumalan rakkaus kohtaa meidät epämuotoiset. Millään muulla tavalla meihin ei voisikaan tarttua. Tuo rakkaus vetää meitä tykönsä. Mutta sen on johdettava meidät sulattamoon ennen kuin mitään voidaan meissä tehdä. Terästä valssataan painojen alla. Tuo hehkuva teräsmöhkäle pannaan veteen, missä se sihahtaa ja karaistuu. Paras, hienomekaanisiin laitteisiin tarkoitettu teräs karaistaan öljyssä. Näin tuo entinen romu muuttuu lopulta jaloteräkseksi, joka kestää kovankin käytön.
Eräässä kokouksessa minun tuli yrittää puhua sataprosenttisille sotainvalideille. Suurin osa heistä oli liikuntakyvyttömiä. Kun tulin kokoushuoneeseen, yksi miehistä sanoi: «Me olemme vain tällaista romusakkia.« Näiden miesten keskellä sain kokea, miten Jumalan rakkaus ylti aivan lattiaan asti. Romutettu ihminen ymmärtää enemmän kuin elämän pintamaaleilla ehostettu.
Astian särkeminen, «shvirat hakeliim«, koskee kaikkia. Kuitenkaan emme saa jäädä siihen, että ripustamme kanteleemme itsesäälin pajuihin ja jättäydymme suruinemme Baabelin virtojen vierille. Kärsimys ei saa olla elämänhalumme pääteasema. Se on tarkoitettu vain välipysäkiksi.
Olemme siitä merkillisiä, että
emme käsitä Jumalan tekoja suurissa puitteissa.
Hyvin harva osaa lukea historiaa Jumalan tekoina. Moni ei kykene huomaamaan edes Israelin kansan vaiheissa Jumalan ohjausta. Emme aina tajua aikamme vakavuutta edes siinä liikehtimisessä, mikä nykyään suurelta osalta juuri Neuvostoliiton vaikutuksesta tapahtuu Lähi-Idässä. Monet Jeesuksen merkillisistä sanoista ovat tulleet meille selviöiksi, joilla ei ole enää samaa vallankumouksellista voimaa, mikä niihin yhä on kätketty. Ja vaikka koko Jeesuksen opetus puhuu hänen kaikkivaltiudestaan ja jumaluudestaan, vaihdamme hänen oppinsa maailman toreilla turhaan ala-arvoiseen törkyyn. Meidän tulisi olla kuninkaallista papistoa ja Jumalan suurlähetystöä, mutta käyttäydymme kuin olisimme loppuunmyyntiliikkeen palveluksessa. Arvojen taju alkaa olla hävinnyt. Mutta kun uskovakin emäntä pudottaa kiinanposliinikupin lattialle sen silti särkymättä - ah siinä on hyvän mielen pohjaa koko viikoksi. Olemme suurissa asioissa suuripiirteisiä ja pienissä pikkumaisia; siivilöimme hyttysiä, mutta nielemme kameleita.
Silti on ihmeellistä ja rohkaisevaa, että Jumala suostuu kirkastamaan itsensä meille myös pienissä jokapäiväisissä asioissa. Siksi hän sallii, että elämäämme pirstotaan. Tällöin jokaiseen elämämme lukuun, «sfiraan«, on kätketty koko Jumalan ihmeellinen siunaus. - Silmiemme tulisi vain avautua oikealla tavalla «ad coelum«. Heprealainen sananlasku sanoo: «Älä avaa ikkunoitasi pimeyteen«. Kun Jumalan armo kohtaa ihmisen, hän alkaa nähdä elämänsä «luvut« uudessa valossa. Siitä tulee kuin kalaverkko, jonka jokaisesta silmästä avautuu uusi maailma. Muistutamme pientä lasta, joka ihmettelee äitinsä käsityötä nurjalta puolelta: langat menevät siinä niin kovin ristiin rastiin. Mutta päästyään äidin syliin hän yhtäkkiä näkee kudonnaisen oikein päin. Muuan israelilainen ystäväni kertoi kerran persialaismattoa tehtävän niin, että taiteilija itse istuu työnsä oikealla puolella ja pistää neulan kankaan läpi määräten minkä värinen lanka kulloinkin on solmittava. Työläinen saa seurata kehitystä nurjalta puolelta. Vasta maton ollessa valmis hän näkee, mihin hänen mestarinsa pyrki.
Jumala ei tunne toivottomia tapauksia,
kuullaan usein sanottavan. Tämä on niin tuttu väite, että olemme jo turtuneet kuulemaan sitä. Siksi myös jäämme omaan noidankehäämme pyrkimättäkään siitä pois. Isät kokevat, että he eivät ole kyenneet luomaan kodilleen yhtä hyviä kehyksiä kuin naapuri. Ja onko se silti niin tärkeätä? Äitejä jäytää heidän huonoutensa lasten kasvattajana. Nuoret katkeroituvat siitä, etteivät vedä vertaa toisille elämän kilpajuoksussa, ja on tapauksia, joissa pettymys on ajanut nuoren tahallisiin hillittömiin lankeemuksiin. Kaikenlaiset epäuskon saasteet kiertävät maata vieroittaen ihmiset Jumalan elämästä. Mainoshyrrät luovat ruusuisia pilvilinnoja ja keinotekoisia tavoitteita, joiden edessä ihminen peilaa itseänsä. Ja kun käytännössä puuttuu kaikki rukouselämä ja hiljainen Jumalan äänen kuuntelu, ahdistuu sielu lopulta nurkkaansa, missä se on helppo tyrmätä. Tällaisessa tilassa todellakin kaikki puhe Jumalasta koetaan syytteenä. Ja tulos on pohjaton tyhjyys.
Muuan mies näki kuvan savenvalajan huoneesta. Kulmassa oli röykkiö rikkimenneitä ruukkuja. Kuva ahdisti häntä vuosikausia. Hän puhui asiastaan sielunhoitajalle. Hän samaisti itsensä noihin rikkimenneihin astioihin ja näki, että hänen elämästään ei ole paljon toivoa. Sielunhoitajaksi joutunut uskova maallikko joutui saman kuvan ahdistamaksi. Sattumalta hän puhui minulle ongelmastaan. Sain silloin kertoa hänelle vapauttavana salaisuutena: «Näistä rikkimenneistä saviruukuista tehdään parhaat astiat«. Ei ole kysymys siitä, että me kelpaisimme Jumalalle, vaan siitä, että hänen rakkautensa kelpaa meille. Jumala on niin rikas, että hän ei kaipaa meidän onnistumisiamme. Saamme alkaa aina uudelleen. Jumalan edessä meistä ei tule koskaan mestareita, mutta saamme harjoitella aina uudelleen alkamisen taitoa.
Ensimmäinen hengellinen vieraskielinen kirja, jonka luin uskoon tultuani, oli Frank Mangsin «Han började om igen«, «Hän alkoi uudelleen«. Kirja merkitsi pitkää lukuelämystä, sillä jouduin sananmukaisesti tavaamaan uuden elämän alkeita. Myöhemmin olen joutunut huomaamaan, että hengellinen elämämme on ainaista alkamista ja opetuslapseksi joutumista. Vaikka pyrimme kilvoittelemaan niin kuin psalmissa 119 sanotaan, «minä vaellan kaikessa suoraan«, joudumme aina uusiin tilanteisiin, joiden edessä näkee voimattomuutensa ja suorastaan särkyy. Pyhittämätön sydän ei tahdo taipua Pyhän Hengen johtoon. Jeesus sanoi Pietarille: «Kun olit nuori, niin sinä vyötit itsesi ja kuljit, minne tahdoit; mutta kun vanhenet, niin sinä ojennat kätesi, ja sinut vyöttää toinen ja vie sinut, minne et tahdo« (Joh. 21: 18). Pyhän Hengen työ riisuu omavaraisen kristillisyyden. Ihminen kokee, että hän ei elä oman budjettinsa varassa. Hän tulee yhä riippuvaisemmaksi ylhäältä saamastaan «luotosta«, Pyhä Henki on vyöttänyt hänet. Tällainen «tyhjyyden tunto« on hyväksi. Se tekee meistä käyttökelpoisia Jumalan lapsia.
Särkymisen arvo
on lähinnä siinä, että Jumala saa kunnian. Kun Gideon valittiin Tuomarien kirjan 6. luvussa Jumalan tehtäviin, hän itse koki olevansa «kaikkein vähäisin isänsä perheessä« ja hänen sukunsa oli «heikoin Manassessa«. Herran oli sanottava hänelle vielä sittenkin: «Sinulla on kanssasi liian paljon väkeä« (7: 2). Jumala teki näin siksi, ettei Israel voisi kerskua: «Oma käteni vapautti minut«. Väkeä vähennettiin 32.000:sta kolmeen sataan. Sama laki koskee kaikkea hengellistä elämää.
Kerran Jerusalemissa olevan koulumme opettaja Viktor Smadja sai hengelliseltä isältään, lähetyssaarnaaja Paul Ferréeltä merkillisen tehtävän. Herra Ferrée oli perustanut Tunisiaan useampia keramiikkatehtaita. Kävellessään Jerusalemin liepeillä hän oli nähnyt savenvalajan hylätyn talon, jonka pihalla oli suuri röykkiö rikkimenneiden ruukkujen murskaa. Hän kehotti opettajaamme ottamaan seuraavana päivänä yhteyttä paikan omistajaan ja ostamaan tuon saviruukkumurskan. Evääksi matkalle opettajamme sai ohjeen: «Anna mitä ikinä mies vaatiikin.«
Viktor Smadja löysi vanhan omistajan, joka sai kuulla tarjouksen. «Pihakin tästä paranee, kun sen siivoaa. Saatte kymmenen liiraa, kaksikymmentä ...« Näin kauppa eteni. Mutta lopulta vanhus sanoi myhäillen: «Nuori mies, ennen minä annan tämän käteni tästä kuin tuon saviröykkiön. Sehän on parasta ainesta.« Savenvalaja ymmärsi saven arvon.
Mitä useammin savi on poltettu ja rusennettu, sitä parempaa siitä tulee. Kun se kokee myrskyt ja sateet, kun se käy läpi helteen ja pakkasen, kun ihmiset sitä polkevat - se yhä vain paranee. Savi aivan kuin imee luonnon ominaisuudet itseensä. Kun tällainen savimurska vieläkin rusennetaan ja sekoitetaan uuteen savimassaan, siitä saadaan parhaat astiat.
Entinen savimurska sekoitetaan uuteen seokseen
Ne jotka ovat tehneet muuraustöitä tietävät, miltä ns. tulitiili näyttää sisältäpäin. Kun lyö muurausvasaralla lohkareen tiilestä, lohkokohdassa erottaa selvästi erivärisiä, ruskeita, keltaisia, punaisia ja mustiakin rakeita. Nämä rakeet ovat kokeneet jo ennemminkin tulikäsittelyn, ja juuri siksi tämä tulitiili kestää nyt uunin kuumimmissakin kohdissa murtumatta. Purettuaan vanhan polttouuninsa savenvalaja käyttää sen «hyllyt« ja muut savitiilestä tehdyt sisäosat uudelleen sekoittaen ne parhaaseen saveensa, ja nämä osat ovat jo kokeneet kenties 60 - 100 polttokertaa. Savenvalaja tietää myös, että vanha uuni on parempi kuin uusi: se kestää suuremman lämmön.
Paimentolaisarabit panevat aina vanhaa leipää uuteen taikinaansa. Samoinhan tehdään täällä Pohjoismaissa ns. hapanlimppu. Taikinatiinun pohjalle jätetään vanhaa taikinaa, joka on siinä seuraavan taikinaseoksen hapattimena. Näitä vanhoja hapanlimpputaikinatiinuja ei käytännössä koskaan pestä järin perusteellisesti. Arabit panevat myös vanhoja puuosia uusiin tiloihin, ja yleensäkin kaikkeen uuteen he tahtovat sekoittaa jotain vanhaa. Se on heidän mielestään siunauksen edellytys. Vaikkakin Jeesus puhui siitä, että uusi sanoma vaatii uudet kehykset, niin kuin uusi viini pannaan uusiin leileihin, tämä ei merkitse sitä, että vanha olisi kertakaikkiaan hylättävä. Perheenisäntäkin ottaa varastostansa esiin «uutta ja vanhaa« (Matt. 13: 52). Mutta tämä vanha joutuu kokemaan ensin murentamisen, ennen kuin se liitetään uusiin yhteyksiinsä.
Saman koemme mestarimme kädessä. Siinä aikaisempaa Jumalan johdatusta ei panna täysin syrjään, tapahtuu vain särkeminen ja seulominen. Sen jälkeen vasta Jumalan uudet suunnitelmat voivat toteutua. Emme saisi olla siis niin uudenaikaisia, että hylkäämme kaiken vanhan, emmekä niin vanhanaikaisia, että kiellämme kaiken uuden. Pannessaan kaikkeen uuteen jotain vanhaa arabit ovat hyvinkin moderneja - näinhän tehdään kaikkein hienoimmissa taiteilijakodeissa. Tällaista moderniutta sopii suosia myös seurakuntaelämässä. Hyväksi koettuja asioita ei pidä hylätä.
Valmiin astian tulisi voida pitää sekä kylmää että kuumaa vettä. Kristityn tulisi olla luotettava niin tasaisina päivinä kuin erikoisinakin aikoina. Jumalan valtakunta ei kaipaa mitään «soolo-osan« esittäjiä, ohjelmamestareita, joilla on aina jotain «erikoista« takataskussaan. Tarvitsemme luotettavia ja kestäviä Jumalan lapsia, joille voi uskoa tehtäviä ja jotka eivät petä silloinkaan, kun ollaan vastatuulessa. Kun hengellinen suhteellisuudentajumme nyrjähtää, alamme helposti luulla, että me pidämme yllä jotain seurakunnissamme ja että olemme korvaamattomia. Silloin on jälleen aika rikkoa astiamme.
Muistan uskoontuloni alkuajalla sanoneeni eräälle toverilleni: «Älä käytä tuota sanaa 'armo', sano se jotenkin muutoin.« Mutta juuri armosta on kysymys. Psalmeissa sanotaan: «niin voimallinen on hänen armonsa«. Hebrealaiskirjeessä muistutetaan, että «sydän saa vahvistusta armosta«. Armo on todellakin paras ahdistetun ihmisen sydänlääke.
Mutta merkillisellä tavalla käykin monasti niin, että
armosta voi tulla ihmiselle laki.
Tämän saa kokea sielunhoidossa. Ensin laki rusikoi ihmisen ja ajaa hänet tekemään parannuksen elämässään. Mutta jäämme silti vielä «lain alle«. Sanomme: «En ole tarpeeksi hyvä ja pyhittynyt, että kelpaisin Jumalalle. Kyllähän minä olen tuonut kaikki syntini valoon ja olen rukoillut ja yrittänyt lukea Sanaa, mutta en minä ihan tämännäköisenä uskalla ajatella, että olisin Jumalan lapsi.« Kiusaamme itseämme tekemisillämme ja tekemättä jättämisillämme. Uskomme armoon, mutta emme uskalla omistaa Jumalan armoa ennen kuin olemme vähän parannelleet ja kohentaneet itseämme. Mutta jos otamme armon mittapuuksemme, se on niin suuri ja avara, ettemme voi koskaan täyttää armon mittaa. Saamme muistaa: me kelpaamme Jumalalle juuri kelpaamattomuudessamme. Saamme uskoa, että Jumala hyväksyy meidät Jeesuksen sovituskuoleman tähden, vaikka meissä ei ole mitään hyväksyttävää. Armon vaatimuksia emme voi koskaan täyttää, sillä armo ei tunne vaatimuksia. Tässä on armon «voimallisuus«.
Armon tulee olla kantavaa armoa. Se ei saa tukehduttaa.
Olen nähnyt joskus filmin valtameren aalloilla ratsastavista miehistä. Se on kauneinta urheilua, mitä luonto ihmiselle suo. Miehet joko melovat umpinaisilla kanoottia muistuttavilla lautoilla avomerelle tai lähtevät liikkeelle jonkin pitkän niemen kärjestä. Sitten he odottavat, kunnes takaa tuleva korkea loiva aalto kohottaa heidät. Tällöin he antavat meloillansa pari voimakasta vetoa. Pysyen kantoaallon viettävällä puolella he luistelevat satoja metrejä «alamäkeä« kohden rantaa. Vauhti on huimaava. Tärkeintä on, että osaa antautua oikealla hetkellä aallon vietäväksi. Saman asian kokevat ne, jotka harrastavat moottoriveneurheilua. Kun pääsee «kantoaallon« päälle, saa ajaa aivan kuin alamäkeä, ja polttoainettakin kuluu vähemmän. Minulla on joskus sellainen tunto, että räpistelemme kristittyinä liian usein väärällä puolen kantoaaltoa. Näemme armon lakina ja yritämme päästä väkisin edessä pakenevan aallon harjalle, mutta emme kykenekään koskaan täyttämään havittelemiamme mittoja. Voima menee juuri tähän räpistelyyn. Sen sijaan tulisi odottaa armon meren seuraavaa aaltoa, joka yhtäkkiä nostaa ja tempaa mukaansa.
Meidän tulisi perustaa uskonvarmuutemme siihen, mitä Jumala on, eikä itseemme. Tämän sanoo selvästi 2 Tim. 2: 19: «Jumalan vahva perustus pysyy lujana, ja siinä on tämä sinetti: 'Herra tuntee omansa', ja: 'Luopukoon vääryydestä jokainen, joka Herran nimeä mainitsee'.« Jos olemme tuoneet syntimme ja tekemämme vääryydet valoon, saamme turvata siihen, että «Herra tuntee omansa«. «Hän on suurempi kuin sydämemme ja tietää kaiken.« Hän tietää, minkä verran astiani kestää elämän ahjossa. Ja hän ei kiusaa meitä yli voimiemme. Kun hän rusikoi, hän tietää, mihin hän pyrkii - minun ei tule sitä aina ymmärtää.
Etelä-Pohjanmaalla syntynyt äitini ei suostu menemään veneeseen, koska hän ei osaa uida, eikä lentokoneeseen, koska ei osaa lentää. Onnistuin silti kerran saamaan hänet leveään moottoriveneeseemme. Kokassa keikkui Marjo-tyttäremme riemuiten jokaisesta veneen heilahduksesta, ja samanaikaisesti piteli äitini pelosta vavisten kiinni veneen kummastakin laidasta. Pääsimme kuitenkin kaikki samanaikaisesti onnellisesti päämääräämme. Meissä kristityissä on niitä, joilla on aina vapiseva ja arka tunto Jumalan edessä, ja niitä, jotka tuntuvat etenevän huolettomasti keikutellen. Mutta pääasia on, että olemme perille vievässä veneessä. Ahdistunut ihminen, joka tahtoo pysyä Kristuksessa, saa uskoa pääsevänsä perille.
Jeesus koki rusentamisen ihmeen
«Sen tähden, että hän itse on kärsinyt ja ollut kiusattu, voi hän kiusattuja auttaa« (Hebr. 2: 18). Getsemanen hepreankielinen nimi «gat shmanim« merkitsee 'öljyjen puristamoa'. Herran temppelin tuleen ei saanut sekoittaa vierasta tulta, ts. ei saanut käyttää samaa öljyä, mitä epäjumalantemppelit hankkivat lamppuihinsa. Tästä syystä juutalaiset olivat istuttaneet koko Öljyvuoren täyteen öljypuita. Niistä saadut öljymarjat käsiteltiin tarkalleen papiston ohjeiden mukaisesti. Täten ne olivat kultillisesti puhtaita. Öljymarjojen rusentaminen tapahtui Getsemanen öljykuurnissa.
Savenvalajan huoneessa totesimme, että «savi kapinoi pakkoa vastaan«. Öljymarjat puhuvat samasta hengellisen elämän laista: ne yksinkertaisesti «kopistetaan alas puusta«. Kun öljymarja on kypsä, se irtoaa hyvin herkästi. Tällöin tulevat korjaajanaiset ja koputtavat öljypuiden vartta karahkoillaan. Puiden juurelle levitetään sitä ennen liinaset. Kypsät marjat putoilevat kuin ukkossateen ensi pisarat alas maahan. Näin myös Jumalan siunaus tulee varmasti osaksemme, kun aika on kypsä. On turha käyttää karahkaa liian aikaisin - puu itse vain vioittuisi.
Öljymarjojen koputusta
Getsemanessa Jeesuksen sydän rusennettiin. Hänen tuskansa pusertui verihikeen. Hän koki tuskan kasteen: «Minä olen kasteella kastettava ja kuinka minä olenkaan oleva ahdistettu, ennenkuin se on täytetty«. Jeesuksen kärsimys loi kuitenkin öljyn, jonka voimasta kaikki maailman temppelit saavat oikean evankeliumin valon. Jeesuksen oman astian kohtalo oli särkyä. Mutta tämä «astian särkyminen« loi ympärilleen siruja, joihin on kätketty Jumalan valtakunnan sisin siunaus. Sydämemme avautuu «taivaisiin asti« ja Jeesuksen rakkaus, joka «tyhjensi itsensä«, kirkastuu meille. Tämä rakkaus ei käytä pakkokeinoja, vaan kärsii itse sen, mikä olisi kuulunut meidän kannettavaksemme.
Savenvalajan huoneen sanoma
voi muodostua elämäämme kohottavaksi «kantoaalloksi« vain, jos taivumme tottelemaan Jumalan ääntä. Hän tahtoisi tehdä meistä «siunauksen astioita«. Todeksi jää silti: «Tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä.« Miten vastaan sydämelle kohonneisiin kysymyksiin? Olenko valmis olemaan kapinoimatta Jumalan kädessä? Suostunko saven osaan? Saako hän vaivata minua tahtonsa mukaan? Suostunko olemaan syrjässä, kun hän näkee sen parhaaksi? Saako hän viedä minut ahjoonsa? Saako hän jatkaa työtänsä, kunnes minusta tulee astia, joka «laulaa ja soi« ja jonka «lävitse voi nähdä«? Saako hän rusentaa minut, kun hän alkaa uuden elämänvaiheen kohdallani? Suostunko sekoitettavaksi uusiin työyhteyksiin? Saako hän tyhjentää sydämeni «sakasta«, joka katkeruuden muodossa on kerääntynyt sisimpäni pohjalle? Saako hän tyhjentää «astiasta astiaan«, jotta oma maku häviäisi edes jossain määrin elämästäni? Saako hän tyhjentää sydämeni, että olen kuin «vieroitettu lapsi äidin sylissä« ilman omia pyyteitä? Saako hän valita myös paikan, missä hän saa käyttää minua? «Vai eikö savenvalajalla ole valta tehdä samasta savensa seoksesta toinen astia jaloa, toinen halpaa käyttöä varten?« (Room. 9: 21). Saako hän täyttää minut elämän vedellä?
»Elävää vettä»
Vastatessamme näihin kysymyksiin emme saisi liioitella. Valaja näkee «astiansa läpi«. Sydämemme asenteesta riippuu, minkälaiset aarteet Jumala voi uskoa meille omillensa. Hänellä on kyllä «ollut vaivaa meistä väsymykseen asti«. Mutta hän tahtoisi silti täyttää meissä alkamansa hyvän työn. Parhaiten lienee kuvannut Valajansa kädessä olevan ihmisen tuntoja runoilija Aaro Hellaakoski, joka päätyi vaikean taistelun jälkeen elämänsä lopulla henkilökohtaiseen uskoon. Hänen kuollessaan perhe oli kerääntynyt hänen vuoteensa äärelle, ja siinä he lukivat yhdessä Isä meidän -rukouksen. Ahjonsa päivinä hän kirjoitti sanat, jotka tuskin koskaan harmenevat:
«Jumala, Henki, en lie ainoa, jolla
vaikea on sinun ahjossasi olla,
paahtua niinkuin lietsottava rauta.
taipua paljoon, kasvaa pienemmäksi,
tulla hetki hetkeltä köyhemmäksi.
Muttei auta, muttei auta,
sinähän yksin puhallat kipinän meihin
kylmiin, kovettuneihin.
Jumala, Henki, ahjosi kuumuudessa
uupunut olen ja pihties puristimessa.
Sinä et väsy, et putoa uskostas
ett' olet nostava kerran moukarin alta
työn, joka näyttää valmiimmalta
kuin tämä, joka nyt kipunoi sormissas.«
