Risto Santala: Savesta astiaksi
AARRE SAVIASTIOISSA
»Tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä.»
Saven osa
Muuan Vanhan ja Uuden testamentin puhuttelevimmista kuvista on sanoma saviastiasta. Myös rabbinistinen perimätieto rakastaa kuva savesta ja saviastioista. Esimerkiksi puhuttaessa toorasta eli Jumalan laista sanotaan: «Tooran sanoma on verrattavissa veteen, kuten on kirjoitettu: 'Kuulkaa, kaikki janoavaiset, tulkaa veden ääreen' (Jes. 55: 1) - niin kuin vesi ulottuu maan äärestä toiseen, niin toora ulottuu maan äärestä toiseen - niin kuin vesi tyydyttää sielun, niin toora tyydyttää sielun - ja niin kuin vesi lankeaa 'tipin-tipin', tippa tipalta, ja muodostuu puroista joiksi, niin myös toora: ihminen oppii kaksi oppilauselmaa tänään ja kaksi huomenna, kunnes niistä muodostuu tulviva joki - ja niin kuin vesi väistää korkeita paikkoja ja pyrkii alaviin kohtiin, niin toora kieltää sen, joka luulee paljon itsestään ja tarttuu (hepr. middabbeket 'liimaantuu') sellaiseen, joka käsittää itsensä vähäiseksi; ja niin kuin vettä ei panna hopea- ja kulta-astioihin, vaan astioista halvimpaan, niin toora ei vaikuta muuta kuin sellaisessa, joka suostuu saviastian osaan.« (Shir ha-shirim rabbaa, aalef.)
Vesi pyrkii alaviin kohtiin
Sana toora, joka varsinaisesti merkitsee vain opetusta, voitaisiin hyvin vaihtaa tässä rabbinistisessa kuvauksessa sanaan «evankeliumi«. Evankeliumi ulottuu maan äärestä toiseen, se tyydyttää sielun ja se vastaanotetaan useimmiten «tipin-tipin«. Suomen ja heprean kielissä tarkoittaa sana tippa aivan samaa, vain painotus on hieman toinen. Käsite saarnata tulee hepreassa juuri tästä pisaraa merkitsevästä sananjuuresta. Lehattif, saarnata, merkitsee sananmukaisesti saada aikaan pisaroita. Kostumme saarnoista vain tipoittain. Kuitenkin näistä pienistä päivittäisistä siunauksista koostuu vähitellen yli elämämme äyräitten tulviva virta. Aina silloin tällöin elämässämme saamme kokea psalmin 23 mukaisesti: «Minun maljani on ylitsevuotavainen.« Ihmeellisintä evankeliumissa on kuitenkin se, että se annetaan astioista halvimpaan, niiden sydämiin, jotka käsittävät itsensä vähäisiksi.
Jos pyydämme saada olla Jeesuksen opetuslapsia, meidän on suostuttava saviastian osaan. «Tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä.« On myös tärkeää, että hyväksymme saviastian osan kristityn osaksi. Aikamme kristillisyys muodostuu liian usein eräänlaiseksi hengelliseksi keikaroinniksi. Olemme unohtaneet Jeesuksen sanat: «Älkää korkeita tavoitelko« (Luuk. 12: 29). Apostoli Paavali tunsi tämän vaaran kirjoittaessaan: «Älkää korkeita mielitelkö, vaan tyytykää alhaisiin oloihin« (Room. 12: 16). Nykyajan kristityn päätavoite näkyy olevan mahdollisimman korkeatasoisen opin saaminen ja korkean, omalle asemalle soveltuvan elintason saavuttaminen. Mutta Mestaristamme sanotaan Jesajan 53. luvussa: «Ei ollut hänellä vartta eikä kauneutta«, «Loo toar loo ve-loo hadar«. Nykyään sanalla «toar« ymmärretään Israelissa yliopistollista oppiarvoa. Voisimme siis kääntää Jesajan ennustuksen niin kuin israelilaiset lapset sen saattavat tajuta: «Ei ollut hänellä yliopistollista oppiarvoa eikä kauneutta.« Emme saisi edes jumaluusopissa pyrkiä hengelliseen keikarointiin - «me emme puhu inhimillisen viisauden opettamilla sanoilla, vaan Hengen opettamilla, selittäen hengelliset hengellisesti« (1 Kor. 2: 13). Savimajan tulee tyytyä saven osaan.
Kun ajattelemme Jumalan työtä omassa elämässämme, kysymme:
Miksi Jumala valitsi juuri saven?
Erään hengellisen laulun sanat ovat soineet usein
sydämessäni:
Lunastit huonon ja kalliiseen hintaan,
Kun Sinä lunastit mun -
Valitsit minut ja valitsit huonon,
Vaan oli valinta Sun,
Kaikessa rikoin ja kaikkea puutun,
Vaan olen sittenkin Sun.
Kun Jumala tahtoi tehdä maailman ihmeellisimmän taideteoksen, hänelle kelpasi maan tomu. Kun Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, se merkitsi käytännössä sitä, että hän kykeni näkemään tuossa maan tomussa oman kuvansa jo ennen kuin hän koski siihen. Jumala on siitä merkillinen, että hän näkee elämän lupauksia sielläkin, missä ihminen näkee vain kuolleen ja kuivan maaperän. Siksi Jumala valitsee sen, «joka ei mitään ole, tehdäkseen mitättömäksi sen, joka jotakin on« (1 Kor. 1: 28).
Jumalan kunnia näkyy siinä, että hän synnyttää elämän maaperään, jossa inhimillisten laskelmien mukaan ei ole mitään elämän lupauksia.
Olen monesti ihmetellyt Vanhan testamentin suuria naishahmoja. Kun heidät valittiin kantamaan sydämensä alla sittemmin suuria Jumalan miehiä, heidät johdettiin sitä ennen menettämään kaikki inhimillinen toivonsa äidin osastaan. Aabraham oli sadan vuoden iässä ja hänen vaimonsa 90-vuotias, kunnes «Herra piti Saarasta huolen, niinkuin oli luvannut« (1 Moos. 21: 1). Iisakilla oli suuri tuska vaimonsa tähden, ja «hän rukoili Herraa« Rebekan puolesta, sillä tämä oli hedelmätön. Huokauksiin vastattiin 20 vuoden kuluttua. Myös Jaakobin vaimo Raakel oli kauan hedelmätön ja «taisteli Jumalan taisteluja«, kunnes Jumala «muisti Raakelia ja kuuli häntä« antaen rukousten lapsen Joosefin. Mooseksen äiti joutui luopumaan lapsestaan ja hylkäämään hänet Niilin virtaan, mutta «Herra veti hänet ylös vedestä«. Elkanan vaimo Hanna oli lapseton. Mutta hän «rukoili Herraa mieli murheellisena« ja «itki katkerasti«, «vuodattaen« sydämensä Herran eteen. «Ja Herra muisti tätä« (1 Sam. 1. luku). Niin syntyi muuan Vanhan testamentin suurimmista Jumalan miehistä, Samuel.
Hanna vuodatti sydämensä Herran eteen
Sakarias ja hänen vaimonsa Elisabet olivat jo vanhoja, kunnes Jumala puhui miehelle temppelissä: «Sinun rukouksesi on kuultu, ja vaimosi Elisabet on synnyttävä sinulle pojan - ja hän on oleva täytetty Pyhällä Hengellä hamasta äitinsä kohdusta« (Luuk. 1: 13-15). Näin syntyi Johannes Kastaja, josta Jeesus sanoi: «Ei ole vaimoista syntyneiden joukosta noussut suurempaa kuin Johannes Kastaja« (Matt. 11: 11). - Näyttää siltä, kuin näiden vanhempien rukoukset ja kymmenten vuosien takaiset siunauksen pyynnöt olisivat kerääntyneet runsain mitoin heidän lastensa elämään. Ehkä juuri siksi Jumala näki hyväksi kuljettaa heitä ahdistusten kautta.
Jumalan lupausten edessä ihminen joutuu aina ensin riisuuntumaan inhimillisistä laskelmistaan. Vasta silloin alkaa usko, kun ollaan mahdottomuuksien edessä, ja vasta silloin Jumala näkyy toimivan, kun ihminen suostuu antamaan hänelle täyden kunnian. Johannes Kastajan isä joutui huudahtamaan: «Kuinka minä tämän käsittäisin? Sillä minä olen vanha ja minun vaimoni on iälliseksi tullut.« Emme kykene luotaamaan Jumalan syvyyksiä, ja tuskin sitä meiltä edes odotetaan - mutta on hyvin murheellista, jos kadotamme uskon ihmeitä tekevään Jumalaan.
Myös Messiaan syntymän piti olla ihme, jossa kuollut maaperä puhkeaa elämään. Muistan, miten vuoden alussa kuollut ystäväni, rabbi Jechiel Goldin innostui kerran keskustelussa selittämään Jesajan kirjan 53. luvun johdantosanoja: «Hän kasvoi Herran edessä niinkuin vesa, niinkuin juuri kuivasta maasta.« «Tämäkin puhuu Jeesuksen ihmeellisestä syntymästä«, hän sanoi, «niin kuin erämaata ei kynnetä, ei kylvetä eikä kastella, niin Messiaankin tuli syntyä ihmeen kautta.« «Mitä heille ei ole ikinä kerrottu, sen he saavat nähdä« (Jes. 52: 15).
Meidän Pohjolan savimaiden äärillä kasvaneiden on vaikea luonnostamme käsittää, miten suuren vaivan Pyhän maan savenvalaja joutuu näkemään, ennen kuin hän saa käyttökelpoista savea. Voi miltei todeta kuin Hesekiel: «Siitä on ollut vaivaa väsymykseen asti« (24: 12).
Olen vuodesta 1954 lähtien ollut Nasaretissa asuvan savenvalajan säännöllinen vieras. Tekisi melkein mieli sanoa, kuten useita keramiikkatehtaita Tunisiaan perustanut lähetyssaarnaaja Paul Ferrée: «En ole koskaan ollut niinkään kiinnostunut ruukuista, vaan lähinnä niiden tekijöistä.« Ruukun tekijöillä on omat salaisuutensa, jotka ovat siirtyneet usein satojen vuosien aikana pojalta pojalle. Muuan visusti varjelluin salaisuus on hänen savenottopaikkansa.
Eräänä päivänä lupasi Nasaretin savenvalajamme ottaa minut mukaansa savenottopaikalleen. Olin odottanut, että tiemme vie kohden laaksoa. Mutta toisin kävi. Jouduin ajamaan autollani melko kauas kaupungista huonoa kärrytietä. Erään louhitun rinteen äärellä pysähdyimme. Miehen kasvot kirkastuivat, ja hän otti käteensä tien poskessa olevaa soraa. Sitä hän hyväili. Samalla hän kertoi, miten hän ajaa tuon tuostakin täältä salaa kuorman pihaansa. Kukaan ei tiedä hänen savensa salaisuutta. Miltei kemistimäisen tarkasti hän selitti tuon soran rakennetta ja niitä ominaisuuksia, mitä hän saa siitä «irti«. Samalla hän eritteli myös ympäristön rinteiden viat omaan soraansa verrattuna. Mielessäni koin pettymyksen: «Tokko tuosta kalkkipitoisesta kivimurskasta mitään savea saa.« Myöhemmin totesin mainitsemani lähetyssaarnaajan Paul Ferréen käydessä Israelissa, että savenvalaja ajattelee aina saveansa. Paul Ferrée oli nähnyt lähellä Siinain vuorimaata laajan kerrostuman, mikä oli «jalointa valkeata savea, mitä voi löytyä parhaaseen keramiikkatehtaaseen«.
Mutta jäin kysymään Nasaretin rinteellä: «Miten tuosta kivimurskasta saa savea?« Savenvalajan pihalla näin vastauksen.
ennen kuin se kelpaa valajan pöydälle. Tultuamme takaisin Nasaretiin ohjasi savenvalajan oppipoika minut talon sivustalle. Siinä oli pari terävällä lapiolla maahan kaivettua noin yhden neliömetrin kokoista kuoppaa. Nuo kaivannot täytettiin ensin vedellä. Siihen oppipoika mätti kivisoraansa. Tämä liotusvaihe sai kestää useamman päivän. Sitten oli vuorossa saven pesu. Pitkittäin halkaistuissa peltitynnyrien puolikkaissa tämä jo suurelta osalta liotettu savivelli hierottiin ja pestiin osa osalta. Savenvalajan ja hänen oppipoikansa sormet löysivät tuon tuostakin seoksesta liukenemattomia kivensiruja, jotka eroteltiin sormilla syrjään pois heitettäviksi. Kun koko savivellimassa oli pesty, se jätettiin jälleen kuoppaan «seisomaan« ja «asettumaan«. Aurinko haihdutti siitä liian kosteuden. Niin siitä tuli tiivis massa, joka halkeili lupaavasti kuopan pohjalla osoittaen jo ilmeisiä saven ominaisuuksia. Vasta tämän «sitkistymisvaiheen« jälkeen alkoi varsinainen saven käsittely:
Pesty savi asettumassa kuopassaan
Savenvalajan työhuoneen yhdellä seinämällä oli pino määräkokoisia «möykkyjä«, savipaakkuja, jotka odottivat siinä vuoroaan. Vuorotellen tuli kunkin möhkäleen osaksi joutua savenvalajan käsien vaivattavaksi. Olin monesti ihaillut valajamme pitkiä jänteviä sormia. Nyt nuo samat kädet «tallasivat« ensin kämmenillään savipaakun leveäksi leiväksi, tämä rullattiin sitten pitkulaiseksi kääretortuksi, «nyrkkeiltiin« osa osalta pehmeäksi, jälleen «tallattiin« kämmenillä ja tehtiin pitkulaiseksi kääröksi. Aina välillä savenvalajan herkät kädet löysivät pienen kivensirun muutoin yhtenäisestä ja jo notkistuneesta savimassasta. Jos tällainen siru jää seokseen, se repii valuvaiheessa astian kyljen auki. Näin lienee myös kristityn elämässä. Juuri niinä aikoina, kun olemme Valajamme käsien vaivattavina, löytyvät hengellisen elämämme suurimmat viat. Sisimpämme syvyyksistä sukeltautuu itsekkyyden ja pyhittämättömyyden alueita, jotka muutoin olisivat jääneet salaan. Tavallisesti sydämemme on, niin kuin Ps. 119: 70 toteaa, «turta kuin ihra«, syntimme ja itsekkyytemme ei häiritse meitä oikealla tavalla. Mutta kun Jumalan käsi vaivaa meitä, toteutuu 2 Kun. 22: 19: «Koska sinun sydämesi on pehminnyt ja sinä olet nöyrtynyt Herran edessä - ja itkenyt minun edessäni, niin minäkin olen kuullut sinua, sanoo Herra.«
Oppipoika suorittamassa saven
»jälkivaivaamisen»
Jumalan miehen Jeremian täytyi joutua kuninkaan pojan, Malkian, kaivoon ja vajota liejuun (Jeremia 38), ennen kuin Jumala saattoi lähettää neekerinsä Ebed-Melekin nostamaan hänet liejusta. Ja Herran temppelin ylivalvojan, Pashurin, piti lyödä profeetta Jeremiaa ja panna hänet jalkapuuhun, ennen kuin tämä Jumalan lähettiläs koki: «Sinä olet taivutellut minua, Herra, ja minä olen taipunut; sinä olet tarttunut minuun ja voittanut« (Jer. 20: 7). Jumala vaivaa nimenomaan niitä, joita hän tahtoisi käyttää. Apostoli Paavali oli oleva Herran «valittu ase kantamaan hänen nimeään pakanain ja kuningasten ja Israelin lasten eteen.« Siksi Ananias sai kuulla hänestä etukäteen sanat: «Minä tahdon näyttää hänelle, kuinka paljon hänen pitää kärsimän minun nimeni tähden« (Apt. 9: 16).
Jeremia nostetaan liejusta
Muuan ajattelija on sanonut, että ihminen «on saanut silloin paljon elämältä, kun hän on saanut osakseen kärsimystä.« Vaivattuna oleva ihminen saa Jumalan aarrekammiosta salattuja rikkauksia, joita ei kykene mikään tämän maailman «pikamyymälä« ja «sekatavarakauppa« antamaan. Savi on vaivattava, jotta se suostuisi mestarin käden muovattavaksi. Vaivaamaton savi murenee valajansa kosketuksesta.
Jeremian sana: «Sinä olet taivutellut minua«, kuuluu hepreaksi: «Pititani Adonai vaepat; chazaktani vatuchal«, 'Sinä olet puhunut minut yli, Herra, ja minä olen tullut ylipuhutuksi; olet käyttänyt voimaasi ja saavuttanut tarkoituksesi'. Nykyhepreassa sana peti merkitsee ihmistä, joka voidaan «puhua yli«. Kristittyinä olemme hyvinkin kovakorvaisia, ja Jumalan täytyy usein käyttää kovaa kieltä ennen kuin suostumme hänen nuhteisiinsa.
Olemme useinkin «paatuneet kristityiksi«, kuten runoilija Kurkisuonio sanoo eräässä runossaan. 1 Sam. 25: 37 kertoo Naabalista, jonka sydän «kuoleutui hänen povessaan ja hän ikäänkuin kivettyi«. Miten paljon Jumalan tuleekaan käyttää voimaansa meihin, ennen kuin hän on saavuttanut tarkoituksensa. Jumalan on usein helpompi saada kiitos julkijumalattoman huulilta kuin itsevarmaksi paatuneelta kristityltä. Arka tunto Jumalan edessä kuuluu aina elävään kristillisyyteen. Miten lämmittävää oli kerran, kun sain kehotuksen omistaa eräälle kristitylle liikemiehelle Smyrnan seurakunnalle omistetun sanan Ilm. 2: 9: «Minä tiedän sinun ahdistuksesi ja köyhyytesi - sinä olet kuitenkin rikas.«
Jokaisella kristityllä on Raamatussaan joitakin jakeita, jotka ovat merkinneet hänelle paljon elämän ratkaisuvaiheessa. Olen saanut kolmesti kuulla erään psalmin sanan valmistautuessani matkalle juutalaisasian merkeissä, kahdesti ehtoollispöydässä ja kerran lähtöaamun radiohartaudessa. Tuo merkillinen sydäntä lämmittänyt sana kuuluu: «Autuaat ne ihmiset, joilla on voimansa sinussa, joilla on mielessänsä pyhät matkat. Kun he käyvät Kyynellaakson kautta, he muuttavat sen lähteitten maaksi, ja syyssade peittää sen siunauksilla.« Nähtävästi kristityn «pyhä matka« on suurelta osalta kulkua Kyynellaakson teitä, mutta kyyneleet muuntuvat siunauksen lähteiksi. Ranskankielisessä Raamatussa käytetään sanontaa «ils transforment«. Jumala «transformoi«, «muuntaa« elämämme ahdistukset siunauksiksi. Juuri siksi Suuri Valajamme vaivaa omiansa. Saven ominaisuuksia ei voi tuntea, ellei sitä tunnustele ja ikään kuin «maista« sormillansa. Saven tulee olla joustava, kimmoisa ja sitkeä - sen tulee elää ja «itkeä«. Muutoin se ei luo elämää.
Mutta vaivattu savi ei pääse heti valajansa pöydälle.
missä se aivan kuin «tasaantuu«. Siinä nurkassa se odottaa kokoonkäärittynä vuoroaan. Savenvalajan työhuoneessa vieraileva ei tavallisesti kiinnitä mitään huomiota noihin osittain säkkikankaalla peitettyihin savimöykkyihin. Kuitenkin ihmisen tie on tuon saven tie. Muuan elämän keskeisimpiä läksyjä on syrjässä olemisen läksy. Kun seuraa saven tietä Nasaretin vuorten rosoisilta rinteiltä israelilaisen kodin pöydälle, havaitsee, miten monta kertaa savi joutuu odottamaan. Syrjässä oleminen ei merkitse hyljätyksi joutumista. Saven maailmassa on omat sisäiset lakinsa, joita ei voi ohittaa. Samaa koetaan myös Jumalan valtakunnassa.
Aabraham oli 75 vuoden vanha Herran puhuessa hänelle Harranissa. Suurin osa hänen elämäänsä oli rasittavaa erämaataivalta. Joosefin tie johti kaivon, orjuuden ja vankikuopan kautta vapauteen. Mooses koki pakolaisen osan lyötyään egyptiläisen miehen kuoliaaksi. Hän sai olla kauan lammaspaimenena Midianin maassa. Johannes Kastaja valmistettiin erämaassa tehtäväänsä. Apostoli Paavali meni pian kääntymisensä jälkeen kolmeksi vuodeksi erämaahan, ja vasta neljäntoista vuoden kuluttua hän meni ylös Jerusalemiin, missä hän teki selkoa ensimmäisestä lähetysmatkastansa. Siellä hän sai apostolien tunnustuksen ja tehtävän toimia pakanain apostolina. Näiden Jumalan miesten elämästä opimme, että he joutuivat olemaan usein ja kauan aivan kuin syrjässä varsinaisesta hengellisestä liikehtimisestä. Normaalissa sodankäynnissäkin suurin osa sotilaan ajasta kuluu «asemissa« ja samoissa vanhoissa juoksuhaudoissa. Suurin osa taistelusta on odottamista, vain pieni osa toimintaa. Juuri nämä odotusajat ja se, miten kristitty käyttää hiljaiset, tavallisen elämänsä arkihetket, tekevät hänestä sen kristityn, mikä hän on.
Syrjässä olemisen läksy
Jumalan valtakunnan sisimpien siunauksien kokemiseksi ei ole mitään «pikatietä«. Pyhät ovat muinoinkin kilvoitelleet vuosikausia voidakseen tajuta salattuja Jumalan teitä. Miksi nykyajan ihmiselle olisi tarjolla oikotie? Saven maailmassa on omat lakinsa.
Savi kapinoi pakkoa vastaan
Savi tulee suostuttaa. Sitä ei voi valaa muotteihin. Suurissa tehtaissa kyetään jo myös pakottamaan erinäisten lisäaineiden avulla savi valmiiden muottien mukaan, mutta tavallinen savenvalaja Kiinasta Amerikkaan tietää, että savi karttaa pakkoa. Savi tulee suostuttaa muotoonsa. Savi vaatii oman aikansa asettuakseen muotoon, mihin se tahdotaan suostuttaa. Näin Jumalakin suostuttaa meitä evankeliumin omistamiseen.
Jeesus sanoi: «Kuinka usein minä olenkaan tahtonut koota sinun lapsesi, niinkuin kana kokoaa poikansa siipiensä alle! Mutta te ette ole tahtoneet« (Matt. 23: 37). Hoosea 11: 7 luemme: «Minun kansallani on halu kääntyä minusta pois; ja kun sitä kutsutaan korkeutta kohti, ei kenkään heistä ylenny.« Jesaja 65: 2 toteaa: «Koko päivän minä olen ojentanut käsiäni uppiniskaista kansaa kohti, joka vaeltaa tietä, mikä ei ole hyvä.«
Pyhä Jumala kyllä tietää, että ihminen taistelee hänen tahtoansa vastaan vieläkin enemmän kuin savi valajaansa vastaan. Siksi hän tahtoi voittaa luottamuksemme antamalla rakkautensa takeeksi oman Poikansa. Täten meidän tulisi ymmärtää sana, joka herätti Norjan suuren kansallisen herättäjän, Albert Lunden: «Hän, joka ei säästänyt omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet alttiiksi kaikkien meidän edestämme, kuinka hän ei lahjoittaisi meille kaikkea muutakin hänen kanssansa?« (Room. 8: 32). Tämän suurempaa suostuttelua emme voi vaatia Suurelta Savenvalajaltamme.
Miten sitten saven tulisi olla valajansa kädessä? Sen tulee olla «asettunut« ja tyyntynyt. Muuan savenvalaja sanoi: Pesty ja vaivattu savi on kaunista. Siinä ei ole mitään vieraita aineksia; se on kuin maito tai silkki; se ei enää kapinoi sormissa.« Ihmisen kohdalla tämä merkinnee sitä, minkä luemme Psalmista 131: «Totisesti, minä olen sieluni viihdyttänyt ja tyynnyttänyt: niinkuin vieroitettu lapsi äidin helmassa, niinkuin vieroitettu lapsi, niin on sieluni minussa.«
Nasaretin savenvalajalta sain tietää, että
kullakin savenvalajalla on omat mallinsa,
jotka säilyvät useinkin sukupolvesta toiseen. Usein tämä mallisto on hyvin rikas. Astiat luodaan juuri niin, että ne soveltuvat siihen käyttöön, mihin ne on tarkoitettu. Lopultakin, astiahan on vain palvelija. Siinä voidaan säilyttää vettä, öljyä, viinejä, mustetta, mausteita - ja jopa jalokiviä ja aarteita. Juutalaiset ovat usein hajaannuksessa vainon koittaessa kätkeneet omaisuutensa ja pyhät kirjansa maahan kaivettuihin saviruukkuihin. Sama tapa näyttää olleen vallalla jo pari vuosisataa ennen Kristusta. Sen todistavat meille ns. Kuolleen meren kirjakääröt, jotka löydettiin saviruukkuihin umpioituina Qumranin vuoriluolista. Ruukkujen kannet oli vahattu ilmatiiviiksi. Näinhän myös emäntämme säilövät kesän marjasadon. Astian maalaus ja lasite tehdään myös sen mukaan, minkälaiseen tehtävään se joutuu. Pääasia on astiassa oleva «aarre«. Jumalan valtakunnassa on myös oma perusmallistonsa ja omat perusaarteet, joiden tulisi olla ohjeviitteinä jokaisen kristityn elämälle. Jos nämä perusasiat eivät ole elämämme osviittoina, on syytä kysyä, olemmeko ottaneet todesta kristityn kutsumuksemme. Luettelemme näistä vain muutamia. Luethan tämän hitaasti:
Astia on vain palvelija
- Kaiken Jumalan työn päämäärä on ilmaistu jo luomiskertomuksessa: Hän loi meidät omaksi kuvakseeen (hebr. Zelem Elohim, lat. imago Dei). Apostoli Paavali korostaa Gal. 1: 15, 16, että «Jumala näki hyväksi ilmaista hänessä Poikansa«. Jeesus on Hebr. 1: 3 mukaan «hänen kirkkautensa säteily ja hänen olemuksensa kuva«. Kaikki kristillinen työ tähtää siihen, että «Kristus saa muodon meissä« (Gal. 4: 19).
- 2 Piet. 3: 18 tähdentää: «Kasvakaa meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa.«
- Kol. 3: 3 muistuttaa: «Te olette kuolleet ja teidän elämänne on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa.«
- Juutalaiskristityt käsittävät monesti UT:n keskeisimmiksi tunnuksiksi Gal. 2: 19, 20 sanat: «Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu, ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa.« Tähän liittyvät kuudennen luvun sanat: Herramme Jeesuksen Kristuksen ristin «kautta maailma on ristiinnaulittu minulle, ja minä maailmalle«.
- Ef. 2: 6 esittää: «Hän on asettanut meidät taivaallisiin Kristuksessa Jeesuksessa.«
- 1 Kor. toisessa luvussa apostoli Paavali tähdentää, «ettei meidän uskomme perustuisi ihmisten viisauteen vaan Jumalan voimaan«.
- Efesolaiskirje 3: 19 kehottaa, että oppisimme «tuntemaan Kristuksen rakkauden, joka on kaikkea tietoa ylempänä«, ja «että tulisimme täyteen Jumalan kaikkea täyteyttä«.
- Saman kirjeen 4: 12 muistuttaa, että Jumala toimii «tehdäkseen pyhät täysin valmiiksi palveluksen työhön«.
- Pelkkä palvelus ei riitä. On muistettava saman kirjeen 6: 6 jaetta: «- sydämestänne tehden, mitä Jumala tahtoo, hyvällä mielellä palvellen, niinkuin palvelisitte Herraa ettekä ihmisiä.«
- Edelläolevan kirjeen toisen luvun viimeinen jae ilmaisee yhteisen tähtäyspisteemme: «Hänessä tekin yhdessä muitten kanssa rakennutte Jumalan asumukseksi Hengessä.«
Näihin kymmeneen pykälään tiivistyy kristillinen uskomme. On tärkeätä, että löytäisimme aina Raamatustamme ikään kuin oman «nyrkkisääntömme«, joka muistuttaisi meille joka hetki hengellisen elämämme keskeisimmästä tarpeesta. Itse olen tahtonut aina kysyä: «Mahtuuko tähän Jeesus?« Olen saanut kokea toistuvasti, että vain se, missä Jeesuksella on tilaa, antaa pysyvimmän tyydytyksen. Mutta hän on niin suuri, ettei hän mahdu kaikkiin toilauksiimme. Hän vaatii avaruutta ja tilaa, raikkautta ja ehdottomuutta - ja silloin hän myös suostuu elämämme myrskyihin.
Kun apostoli Paavali puhui saviastioissa olevasta aarteesta ja siihen kätkeytyvästä «suunnattoman suuresta voimasta«, silloin oli kysymys Jeesuksen todellisesta vaikutuksesta seurakunnassa. Suostummeko me nykyajan kristityt tähän Jumalan suunnitelmaan? Vai kapinoimmeko Jumalan sormissa? Kenties olemme alkaneet «paatua kristityiksi«, siten, että uskonelämän todellinen tähtäyspiste ei enää liikuta meitä. Jumalan tahto täyttyy kohdallamme vain, jos «suostumme saviastian osaan«. Kun olemme muodottomana möykkynä Jumalan työpajan nurkassa, tämä «jäähyllä« oleminen ei merkitse sitä, että Jumala olisi hyljännyt meidät. Jumala on valmis siunaamaan meitä, hän on valmis ottamaan meidät heti käteensä - mutta me tarvitsemme aikaa «asettuaksemme« ja tyyntyäksemme sisäisesti niin, että tyydymme hänen tahtoonsa. Jumala tahtoisi sanoa meille, niin kuin hän sanoi vuosisatamme alussa Walesin kuuluisan herätyksen aikoihin eräälle nuorelle miehelle. Tämä oli kapinoinut sitä, että he olivat joutuneet jo kauan rukoilemaan herätystä. Silloin hän kuuli sanat: «Minä olen kyllä valmis, mutta minun lapseni eivät ole valmiit.«
Yhdymme rukoukseen:
Pyhä Jumala. Tahdon kiittää Sinua, että olet tahtonut opettaa minulle viime aikoina syrjässä olemisen läksyä. Herra, olen ollut kuin nurkassa nyhjöttävä savipaakku. Anna anteeksi, että olen ollut kärsimätön ja kapinoinut Sinun johdatustasi vastaan. Herra, auta, että sisimmässäni oleva kapina voisi asettua ja että voisin olla kädessäsi niin kuin vieroitettu lapsi äidin helmassa. Herra, vieroita minut myös ihmisorjuudesta. Kiitos Sinulle siitä, että syrjään joutuminen ei merkitsekään hylätyksi tulemista. Herra, puhdista sydämeni kaikesta siitä, mikä on silmissäsi arvotonta ja turhaa. Herra, tee minusta todellisempi opetuslapsi itsellesi. Herra. Nyt minun sydämeni on avoin. Nyt siellä on tilaa Sinulle. Älä kulje ohitseni. Tule asumaan sisimpääni. Jeesus Kristus Herrani. Ethän kulje ohitseni. Aamen.
Seuraava luku: Valajan kädessä