Risto Santala: JESAJA 53
Edellinen luku: Kristus, jota emme minäkään pitäneet
"Mutta totisesti, meidän sairautemme hän kantoi, meidän kipumme hän sälytti päällensä. Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana, mutta hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut."
Hyvin vanha heprealainen sananlasku sanoo: "Jos ahdistus yllättää sinut, sinä tutkit itseäsi; jos tutkit etkä löydä syytä, katso, ne ovat rakkauden aiheuttamia kärsimyksiä." Jumala on kaiken takana. Vanhan testamentin kielessä sana "vaivat" ja "nöyrä" muodostuvat samasta sanajuuresta. Kun saksalaiset ovat kääntäneet Moosesta kuvaavan sanan 4. Moos. 12. luvusta, joka kertoo, että hän "oli nöyrä, nöyrempi kuin kukaan ihminen maan päällä", he sanovat: "Und Moses war ein sehr geplagter Mann" - " ja Mooses oli sangen kiusattu mies, kiusatumpi kuin kukaan ihminen maan päällä." Juuri kiusatut kokevat Jeesuksen avun. Jesaja sanoo Jumalasta: "Minä katson sen puoleen, joka on nöyrä, jolla on särjetty henki ja arka tunto minun sanani edessä." Jumalan rakkaus voi johtaa nöyryytyksiin ja kärsimyksiin.
Tämänkertainen sana on Raamattua kauneimmillaan. Kielenkäännöskomitea on löytänyt aikanaan arvokkaat ja kielellisesti puhuttelevat vastineet hepreankielen lyhyille ja usein moniselitteisille sanoille. Jos pyrimme luomaan kokouksissamme muitakin käännösmahdollisuuksia, teemme sen tietoisina, ettei Raamattumme kieliasua juuri voi parannella. Käsissämme oleva sana on kirkasta, runollista ja arvokasta.
Kristus kantoi meidän sairautemme, hän kärsi meidän kipumme. Tämä opettaa, että me kärsimme oikeastaan usein kipuja, joista on jo maksettu kipurahat. Me kannamme jo kannettuja sairauksia ja rangaistusta, joka on jo sovitettu. Jeesus Kristus on jo hoitanut ongelmamme. Hän on jo saapunut, ja me elämme nyt sovituksen aikakautta.
Kärsivän Vapahtajan ajatus on säilynyt merkillisellä tavalla juutalaisten rukouskirjassa. Saanen kertoa erikoisesta kokemuksesta, joka minulla oli kerran Israelissa Lyddan lentokentällä ja matkallani sieltä Jerusalemiin. Joku suomalainen oli sähköttänyt tulevansa iltalentokoneella Pyhään maahan. Kiirehdin siksi linja-autolla Lyddan lentokentälle. Odottelin pitkään tuota miestä, mutta häntä ei vain kuulunut. Oli jo aamuyö, kunnes kello kahden jälkeen tuli viimeinen lentovuoro. Aloin olla pahoillanikin, kun ilta oli mennyt hukkaan. Viimeisestä koneesta tuli kolme katolista pappia, jotka kyselivät tietä Jerusalemiin. Tarjouduin oppaaksi ja tilasin "sherutin", yhteistaksin - jokainen maksaa erikseen oman osuutensa tällaisessa vuokra-autossa. Kun istahdin kuljettajan viereen, huomasin, ettei koko ilta ehkä sittenkään ollut mennyt pilalle. Aloin keskustelun tämän Jeesuksen heimoveljen kanssa. Minulla oli hattu päässä, joten vaikutin varmaan hurskaalta juutalaiselta.
Sanoin hepreaksi: "Nuo miehet tuossa takana uskovat, että Messias on jo tullut." Samalla viittasin virkapukuisiin pappeihin. "Ihanko totta", sanoi mies. Juutalainen innostuu aina, kun puhe kääntyy Messiaaseen. Ja sitten jatkoin: "Oikeastaan rabbimmekin puhuvat siitä, että Messias on jo tullut. Talmudissa sanotaan monta kertaa, että Messiaan ajat ovat jo ohitse. Sinähän tiedät, mitä vuotta me elämme liekö ollut juuri vuosi 5728. Ja tiedäthän, mitä oppineemme sanovat: 6000 vuotta on ihmisen historia, 2000 vuotta on kaaosta, 2000 vuotta lain päiviä ja 2000 vuotta ovat Messiaan päivät" - tämä loppuosa voitaisiin kääntää myös "messiaanisiksi" eli "kristillisiksi ajoiksi". "Oppineemme sanovat, että tämä on tämän jälkeen eli laki menettää voimansa Messiaan tullessa. Messiaan olisi pitänyt tulla juutalaisen ajanlaskun mukaan jo lähes 2000 vuotta sitten." Sitten kysyin mieheltä, tunteeko hän juutalaisten erään suurimman oppineen Rambamin. Mies vastasi tietenkin tuntevansa; olihan hän hurskaan perheen poika. Tämä Rambam on Mooses Maimonides, josta sanotaan, että Mooseksesta tähän Moosekseen ei ole ollut suurempaa kuin tämä Mooses Rambam. Sitten kerroin, että tämä oppinut kirjoittaa Jemeniläiskirjeessään näin: "Daniel on selostanut lopunaikojen tietojen syvyydet, mutta oppineemme ovat estäneet laskemasta Messiaan tulon päiviä, ettei yksinkertainen kansa sen mukana eksyisi nähdessään, että lopunajat ovat jo tulleet, mutta Messias ei ole saapunut. Siksi he sanovat, että kirottu olkoon jokainen, joka laskee Messiaan tulon päiviä." "Ihanko totta?", kysyi mies; ja hänen olemukseltaan näki, että hän oli alkanut lämmetä. Sitten kysyin, tunsiko mies rukouskirjaansa. Sain kuulla, että hän oli kotoisin Marokosta, jossa hänen hurskaat vanhempansa käyttivät ahkerasti pyhiä kirjoja. "No, tunnetko suuren sovituspäivän rukouksia?" Mies nyökkäsi niitä lukeneensa.
Ja nyt luin hänelle pitkän rukouksen, jonka olin oppinut ulkoa. Auto rytkytteli jyrkkää tietä kohden Jerusalemia ja nytkytteli meitä, niin kuin synagoogissa rukoilevat tekevät. "Kääntynyt on meistä pois Messias, meidän vanhurskautemme. Olemme hajoitetut, eikä löydy, kuka meidät vanhurskauttaisi; syntimme ja rikkomustemme ies on taakkanamme; mutta hän on haavoitettu rikkomustemme tähden; hän kärsi harteillaan syntimme. Niin löytyy anteeksiantamus synneillemme: hänen haavoissaan olemme paratut. On aika luoda iäksi uusi luomus. Tuo hänet piireistä, palauta hänet Seiristä, että kuulisimme häntä Libanonin vuorelta toiseen kertaan Jinnonin kautta - hän on vapahtava meidät ja pelastava meidät toiseen kertaan. Ja hän on kuuluttava armonsa toiseen kertaan kaikkien nähtäväksi sanoen: minä tulen pelastamaan teidät lopussa, niin kuin alussa ollakseni teille Jumala."
Juutalaiset ovat lukeneet tätäkin rukousta vuosisatoja heprean kielellä. Vain hepreaksi sai rukoilla, mutta vain harva ymmärsi tätä kuollutta kieltä. Lisäksi tämä kaunis rukous on osittain salakielellä, jonka vain rabbit ymmärtävät. Rukouskirjan alaviitteessä selitetään, että "piireillä tarkoitetaan maan piirejä", jossa siis Kristus on. Seir on muuan Rooman salanimistä: siellähän on ollut kristikunnan keskus. Kaikki hurskaat tietävät, että Libanon on temppelin salanimi: se tulee sanasta "laban" eli "valkoinen", ja temppelihän vilkaisee kansan synnit. Jinnon on Messiaan nimi. Se tarkoittaa vesaa ja versoa. Psalmi 72:17 sanoo hepreaksi, että "ennen kuin aurinkoa oli, oli hänen nimensä Jinnon".
Tämä rukous tunnustaa, että Kristus on jo tullut, häntä haavoitettiin, hän on vanhurskautemme, hän luo uuden luomuksen, hän palaa takaisin kristittyjen piireistä, hän pelastaa kansansa "lopussa" ja "toiseen kertaan", kun hän saapuu. Tämä on oikeastaan kristillinen rukous.
Olimme keskustelleet jo kuusikymmentä kilometriä ja olimme mutkaisella tiellä lähellä Jerusalemia. Silloin kuljettajamme hypäti istuimeltaan: "Sittenhän rabbimme ovat salanneet meiltä tämän asian!" Tämän jälkeen esittelin vasta, kuka olen. Olen pappi, niin kuin nuo takanaolijatkin. Ja merkillinen ystävyyden lämpö piiritti meitä loppumatkalla Jerusalemiin.
Ei ole todella kauniimpaa Raamatun kohtaa kuin nyt lukemamme. Se esittää Kristuksen, joka on jo tullut. Me elämme sovituksen aikaa. Jeesus hoiti syntikysymyksemme. Hän hoiti sairausongelmamme. Ja hän poistaa syyllisyyden poltteen ihmissydämestä.
Mutta mitä tämä merkitsee käytännössä? Juutalaiset oppineet ovat korostaneet aikoinaan, että Messias palauttaa ihmiskunnan paratiisitilaan. Paratiisissa ei ollut syntiä, siksi Jeesus sovitti syntimme. Paratiisissa ei ollut sairautta, siksi hän paransi sairaita ja kantoi sairautemme. Paratiisissa ei ollut kuolemaa, siksi Jeesus Kristus voitti kuoleman.
Apostoli Pietari sanoo Jeesuksesta: "Hän itse kantoi meidän syntimme ruumiissaan ristinpuuhun." Kun Vanhassa testamentissa puhutaan siitä, että Jumala antaa synnit anteeksi, siellä käytetään sanontaa: hän kantaa synnit. Ja muuan niistä seitsemästä heprean syntisanasta, joita Pyhä kirja käyttää, tulee käsitteestä "ies". Synti on aivan kuin ies, joka hiertää sisimmän vereslihalle. Synti on lopultakin raskain taakka, jota ihminen kantaa. Joskus soi vieläkin korvissani muuan puhelinsoitto. Eräs sisar soitti hädissään veljensä puolesta, joka voihki jossain taempana huoneessa. Miehellä oli hirvittävä synninhätä. Joskus aivan terve ihminen voi huutaa kivusta kuin eläin. Syyllisyys painaa.
Vanhassa testamentissa on muuan sairaskertomus, joka sopisi hyvin psykiatrin kortistoon. Psalmi 32 kertoo kuningas Daavidin tuskasta: "Autuas se mies, jonka rikokset on anteeksi annettu, jonka synti on peitetty. Autuas se ihminen, jolle Herra ei lue hänen pahoja tekojansa ja jonka hengessä ei ole vilppiä. Kun minä siitä vaikenin, riutuivat minun luuni jokapäiväisestä valituksesta, sillä yötä päivää oli sinun kätesi raskaana minun päälläni. Ja minun nesteeni kuivui kuin kesän helteessä." Kuningas oli langennut. Ja syyllisyys painoi häntäkin niin kuin tavallista ihmistä.
Jos ihminen on loukannut omaa minuuttansa, jos hän on tehnyt sellaista, joka sotii Jumalan luomistarkoitusta vastaan, hän ei kestä tuntonsa syytettä. Tuhlaajapoika sanoi: "Minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä ansaitse, että minua kutsutaan sinun lapseksesi." Langennut Daavid tunnustaa psalmissa 51: " Minun syntini on aina minun edessäni. Sinua ainoata vastaan minä olen syntiä tehnyt." Synti on aina syntiä taivasta vastaan, ja vain taivaasta voi siksi tulla apu synninhätään.
Syntien anteeksiantamus palauttaa sydämen paratiisitilaan. Hesekielin kirjan 18. luvussa sanotaan: "Heittäkää pois päältänne kaikki syntinne, tehkää itsellenne uusi sydän ja uusi henki." Heittäkää! Mutta nyt joku sanoo: "Ja-a, mutta kun minä en ole mikään olympiavoittaja en minä jaksa heittää yltäni taakkaani." Juutalaisilla on suuren sovituspäivän yhteydessä ns. "tashliich"-päivä, "heittopäivä". Silloin miehet kerääntyvät meren ja jokien rannalle ja tyhjentävät siellä vertauskuvallisesti taskunsa. Sitten he kulkevat koko päivän taskujen vuorit näkyvissä. Kaikki on heitetty mereen, kaikki on upotettu unhoon.
Kuule, ehkä sinä et jaksa itse heittää syntitaakkaasi harteiltasi. Mutta nyt me luemmekin Miikan kirjan lopusta: "Hän armahtaa meitä jälleen, polkee maahan meidän pahat tekomme. Kaikki heidän syntinsä sinä heität meren syvyyteen." Jumala tämän ihmeen tekee. Jeesus tuli meidän alennukseemme. Raamattu sanoo: "Heittäkää hänen päälleen kaikki syntinne." Hän ne kantaa. Ja niin hän heittää syntimme meren syvyyteen. Tämä tapahtuu, kun suostumme tyhjentymään.
Muistatte ehkä Samuelin äidin Hannan. Hän tuli arasti sen ajan kirkkoon ja vuodatti sydämensä Herran eteen. Kun hän voihki nurkassaan, pappi Eeli luuli, että hän on juovuksissa. Sydän saa vuotaa tyhjiin Jumalan edessä. Se voi olla kipeätä, mutta ei kukaan Jumalan käsissä kuole. Jos sydämen jää sulaa, silloin silmät usein alkavat vuotaa. Ja jo tuo tyhjentyminen voi antaa ensiavun.
On kuitenkin muistettava, ettemme elä vielä paratiisiaikaa. Vaikka Jeesuksen lunastustyö merkitsi synnin, sairauden ja kuoleman voittamista, me elämme yhä synnin, sairauden ja kuoleman maassa. Ulkomailla kohtaa usein ajatuksen, joka on hiipimässä Suomeenkin. Ruumiin sairautta potevien ihmisten tykö tulee hyväätarkoittavia ystäviä, jotka sanovat: "Jos sinä et parane sairaudestasi, sinun elämässäsi on joku erityinen synti tai epäusko." Koska psalmi 103 lupaa, että "hän parantaa kaikki sinun sairauteni", sinun pitää tulla terveeksi. Samalla määräillään suurta taivaallista kirurgia, mitä hänen pitää tehdä - ikään kuin Luojamme ei tietäisi, mikä meissä on vikana ja mikä on meille iäisyyden kannalta parasta.
Kuitenkin jos joku sanoo, että kristitty ei saa eikä voi olla sairas, ymmärrämme väärin ihmisosamme. Emme me saisi korkeita mielitellä. Jos joku sanoo, että sairaus on synnin seuraus, hän käsittää kyllä jotain Raamatun ilmoituksesta. Mutta tarkkaan ottaen sairaus ei ole synnin vaan syntiinlankeemuksen seuraus. Me kuulumme sairaaseen ja langenneeseen ihmiskuntaan. Joka ainoa meistä kuolee, ja kuolemakin on syntiinlankeemuksen tulosta. Jos olisimme synnittömiä, emme kuolisi. Mutta nyt kuulumme erottamattomasti sairaaseen ihmissukuun. Paavali puhuu siitä Roomalaiskirjeen kahdeksannessa luvussa. Koko luomakunta huokaa lapseksi ottamista, vapautusta turmeluksen orjuudesta - "ruumiimme lunastusta". Samoin teemme "myös me, joilla on Hengen esikoislahja". Tähän samaan sisäiseen vakaumukseen viittaavat myös 2. Kor. 1:22 ja Ef. 1:14 sanat "Hengen vakuudesta", joka on "perintömme vakuutena". Sekä kreikassa että hepreassa käytetään tästä asiasta samaa sanaa (kr. arraboon, h. eeravon), joka merkitsee panttia, käsirahaa, kihloja ja "vakuutta". Kyllä vakaumuksellinen Jumalan lapsikin kokee raihnautta ja vaikeita sairauksia. Koko ihmiskunta on suuri sairashuone, emmekä saisi olla kohtalomme nurkujia. Tai ehkä tämä elämä on paremminkin odotussali, josta käymme kirkkauteen. Ja välillä Mestarimme käy jo täällä ajassa sairaskierroksellaan ja parantaa potilaansa - mutta niin kuin hän itse parhaaksi näkee.
Augustinus on sanonut aikanaan, että jos me emme osaa erottaa pelastushistoriallisia aikakausia, emme osaa selittää Raamattua. Ystävät, me elämme kyllä sovituksen aikakautta, mutta emme ole vielä taivaassa. Kristuksen ruumis, seurakunta, on haavoitettu ruumis, jossa on paljon kiusattuja ihmisiä. Kristittyinä joudumme kärsimään aikamme sairaudesta. Saamme kantaa toistemme kuormia ja vikoja. Ja missä on niin vikuutettuja ihmisiä kuin juuri seurakunnassa! Ehjät ja terveet ovat ulkopuolella. Eivät terveet tarvitse Parantajaa vaan sairaat.
Kristitty osallistuu Kristuksen kärsimyksiin. Apostoli Paavali esittää Kolossalaiskirjeen ensimmäisessä luvussa ärsyttävän ajatuksen: "Minä iloitsen kärsiessäni teidän tähtenne, ja mikä vielä puuttuu Kristuksen ahdistuksista, sen minä täytän lihassani hänen ruumiinsa hyväksi, joka on seurakunta." Nyt joku kysyy: "Puuttuuko sitten Jeesuksen kärsimyksistä jotain - ehkä hänen kuolemansa ei riitäkään sovittamaan minun syntejäni?" Mitä Paavali tarkoitti?
Tässä monia loukanneessa lauseessa on puhe niin sanotuista "messiaanisista synnytyskivuista", joihin jokainen Jumalan oma osallistuu. Tästä syystä seurakuntakin huokaa. Jae pitäisi kääntää: "Mikä vielä puuttuu ahdistuksesta Kristuksessa", sen minä lihassani täytän seurakunnan parhaaksi. Me olemme osallisia Kristuksen kärsimykseen, jokaisella on oma pieni taakkansa ja murheensa siltä rintamanosalta, jossa hän taistelee Jumalan valtakunnan puolesta. Paavali sanoikin: "Lapsukaiset, jotka minun täytyy kivulla synnyttää, että Kristus saisi teissä muotoa!" Tämä osallistuminen Jumalan valtakunnan tulemiseen ei sovita ketään - se ikään kuin lankeaa osaksemme. Kärsimyksineen.
Meidän aikanamme on miltei synti elää itselleen. Maailman nälkä, tuska ja hätä haastavat meidät apuun. Sellainen kristitty, joka ei osallistu lähimmäisensä kärsimyksiin, ei ole nähnyt vielä tehtäväänsä ihmiskunnassa. "Hätä ja tuska maailman suurempi on kuin luullahan. Ken tahtoo kärsivää auttaa?" Kun näemme Kristuksen kärsivän hahmon edessämme, sydämemme kapina sulaa. Silloin itseään tuskitteleva joutuu huudahtamaan: "Voi ei, eihän minulla ole liian suurta kuormaa, ei ollenkaan! Ja mitä minulla on, senkin olet sinä, Vapahtajani, jo kantanut." Näin kärsivä Kristus opettaa kärsimään. Kun pieni poikani oli saanut jo satoja pistoksia ja kymmeniä selkäydinpunktioita Jerusalemin sairaalassa ennen viiden kuukauden tajuttomuutta ja kuolemaansa, hän kysyi kerran: "Isä, onko se niin, että Jeesus opettaa meitä kärsimään?" Niin, niinhän se on.
Kun luimme eilen Jeesuksesta "kipujen miehenä ja sairauden tuttavana", totesimme, että "sairauden tuttavaa" tarkoittavat sanat voisi kääntää myös merkitsemään "sairauden tuntijaa". Vaikka varsinainen paratiisitila odottaakin meitä iäisyydessä, Jeesus parantaa omiansa usein myös jo täällä ajassa. Tahtoisin silti sanoa: elämämme lopullinen osoite on iäisyydessä. Ja Ilmestyskirja lupaa: "Kerran hän on pyyhkivä kaikki kyyneleet pois heidän silmistänsä. Eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta, eikä parkua eikä kipua."
Muuan ystäväni kertoi tänään puhelimessa itkeneensä, kun hän seurasi, kuinka hänen koiransa saamat pennut huusivat tuskasta ja kuolivat pahaan vatsatulehdukseen yksi toisensa jälkeen viimeistä lukuunottamatta. Tuo mies itki. Koko luomakunta huutaa hädässä, ja parku ja itku kiirii korviimme. Mutta kerran se on päättyvä. Kristittyinä emme saa kuolettaa sisintämme lähimmäisen hädältä.
Silti ystävät, myös Jeesus Kristus käy sairaskierroksellaan. Ja hän on sairauden tuntija. Tekisimme väärin Jumalan teoille, jos vaikenisimme tästä. Saanen kertoa jotakin siitä, mitä Jeesus yhä tekee seurakunnassa. Olen ollut kohta jo kolmekymmentä vuotta evankeliumin asiapoikana, ja sinä aikana lienen kuullut sadoista henkilöistä, joita Jeesus on koskettanut parantavalla kädellään. Meillä on oikeus rukoilla seurakuntana toistemme puolesta. Olemme tulleet Helsingin Raamattukoulussa niin lapsellisiksi, että olemme rukoilleet säännöllisesti kirkkoilloissamme keskiviikkoisin ja perjantaisin sairaiden ja ahdistuneiden puolesta.
Oman poikani kohdalla olen saanut tyytyä Sefanjan kirjan sanaan: "Hän on ääneti, sillä hän rakastaa sinua." Ennen kuin poikani tuli Jerusalemissa sokeaksi ja vaipui viisi kuukautta kestäneeseen tiedottomuuteen, hän sai nähdä Jeesuksen "valkoisin, valkoisin hiuksin" ja enkeleitä hänen takanaan. Tämä pieni valonpilkku riitti meille avuksi. Silti olen saanut nähdä läheltä monia parantumisia. Myös kevättalvella saimme kokea kirkkoilloissamme tuon tuostakin, että kaukanakin olevat parantuivat ja kokivat Jumalan kosketuksen rukoillessamme.
Tekisin väärin, jos en kertoisi jotain Vapahtajamme parantavan käden kosketuksesta. Erityisesti muistan, kuinka joku oli antanut Töölön kirkkoon sairaalassa olevan ystävänsä nimen. Tuo ystävä oli kovissa kivuissa ja rullatuolin varassa. Lääkärit olivat todenneet kokeista ja röntgenkuvasta, että hänellä oli syöpä neljännen ja viidennen selkänikaman välissä. Rukoilimme kirkossa yksinkertaisesti ja lapsellisesti hänen puolestaan. Seuraavalla viikolla tuli esirukouksen välittänyt rouva ja kertoi, että hänen ystävänsä oli parantunut, eikä lääkärien ottamassa kuvassa nyt ollut jälkeäkään syövästä. Viikko myöhemmin tämä entinen rullatuolipotilas käveli luentojen lopulla kirkon keskikäytävää pitkin luokseni ja sanoi: "Tässä minä nyt olen, minä olen sieltä sairaalasta." Jumala toimii armotaloutensa mukaan. Seurakunta on kutsuttu kantamaan maailman hätää.
Mutta meidän tulisi rukoilla kiittäen. Usko katsoo sairauden ylitse häneen, joka voi tehdä terveeksi. Jeesus kantoi meidän sairautemme. Haluaisin kertoa vielä toisesta henkilöstä, jota Jumalan armo sai koskettaa. Teen sen sillä luvalla, joka on isällä, jonka omassa rakkaimmassa asiassa apu on evätty - tai muunnettu toisenlaiseksi. Vuoden 1956 kevättalvella pidin hiihtoleiriä Lappeenrannan nuorille. Tuona aikana heidän parissaan oli lähetysherätystä, jonka hedelmänä on tälläkin hetkellä viisi henkilöä lähetystyössä. Samoilla päivillä kävin lähetyspastori Antti Kekin kanssa sairaalavierailulla. Puheittemme jälkeen erkanimme potilaita tapaamaan. Aivan pitkän käytävän perällä oli pienen huoneen ovi hieman raollaan. Siellä oli murrosikäinen tyttö, joka itki katkerasti vuoteessa makaavan hahmon äärellä, jolla oli kierretty pää yltympäri siteisiin. Jostain syystä sydämeeni tuli sääli ja rakkaus. Menin tytön luo merkillinen vakuus sydämellä ja sanoin: "Älä itke, äitisi paranee, mutta se on Jumalan kutsu sinulle." Sitten kutsuin työtoverini huoneeseen ja rukoilimme tämän äidin puolesta. Vielä illalla pyysimme majapaikassa polvillamme Vapahtajamme parantavaa kosketusta tuolle sairaalle. Hän oli eristyshuoneessa vaikean aivoleikkauksen jälkeen, ja hänen verensä oli niin heikentynyt, että hänet oli siirretty toivottomana kuolemaan. Olimme nähneet myös sairaanhoitajien katseesta, mistä oli kysymys.
Seuraavan vuoden alussa oli jälleen Lappeenrannassa. Ensimmäisen iltakokouksen jälkeen näin eteisessä erään naishenkilön. Minun oli mentävä sanomaan hänelle: "Oletteko te se nainen sieltä sairaalasta?" Hän puhkesi itkuun. Hän kertoi sairautensa laadusta ja parantumisestaan. Pyysin, että hän toisi seuraavana päivänä tyttärensä kirkkoon. Pelkään, että emme käytä seurakuntana kaikkia niitä valtuuksia, jotka Vapahtajamme on meille antanut.
Saamme esittää kaikki pyyntömme ja anomuksemme "kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi". Saamme puhua Jumalalle lapsenomaisesti huolistamme. Luther on puhunut joskus siitä, että seurakunnan ainoa todellinen jumalanpalvelus on kiitos. Mitä muuta me voisimme Jumalalle antaa. Nuoret lauloivat alussa: "Tunsin mä onnen tai kivun, jokainen päivä on sinun." Ja "kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka häntä rakastavat".
Meidät on tuotu tänään jälleen Jumalan odotushuoneeseen. Älä häpeä sitä, että olet sairas ja syntisairas. Erään saksalaisen tutkijan mukaan kahdeksankymmentäviisi prosenttia sisäisistä sairauksistamme johtuu väärästä Jumalasuhteesta. Tarvitsemme Parantajan kosketusta. Mutta ensin joudumme läpivalaistukseen. Meille näytetään, kuinka läpikotaisin pahoja olemme. Koko ruumis on myrkyttynyt. Muistan, kuinka jouduin opiskeluaikanani erään katulähetyksessä toimivan Hilja-nimisen neitosen kuolinvuoteelle. Hän oli pyytänyt Kerttu-morsiantani ja minua luokseen sairaalaan. Angiinan jälkimyrkytys oli polttanut tuon nuoren neitosen koko ihon vesikelloille. Lauloin nuorikkoni kanssa hiljaa äänissä: "Jeesus mua rakastaa" . . . niin, silloinkin. Siihen tuli samalla sairaanhoitaja ja antoi kipua lievittävän pistoksen. Ja hän toisti hiljaa, tuolle Hiljalle ja ehkä lähinnä itselleen: "Ei yhtään ehjää paikkaa, ei yhtään ehjää paikkaa."
Kun tutkimme Jumala-suhdettamme, huomaamme, että meissä ei ole ehjää kohtaa. Olemme kokonaan myrkyttyneet. Kuitenkin Kristus on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden, Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut. Muuan juutalaisten käyttämä sielunvihollisen nimi, "Samael", tarkoittaa "myrkyn jumalaa". Elämä ja sairaus voi myös katkeroittaa meidät. Tämä myrkyttyminen voi olla niin paha, että tarvitsemme verensiirron. Joskus hätätapauksissa pitää koko veri vaihtaa. Läpikotaisin sairas ja myrkyttynyt saa katsoa Kristukseen. Älä kanna jo kannettua taakkaa. Älä elättele murheitasi ja ongelmiasi. "Tämä hetkisen kestävä ja kevyt ahdistuksemme tuottaa meille iankaikkisen ja määrättömän kirkkauden, ylenpalttisesti, meille, jotka emme katso näkyväisiä vaan näkymättömiä" (2. Kor. 4:17). Ja Jumala "voi tehdä enemmän, monin verroin enemmän kuin kaikki, mitä me anomme tai ymmärrämme" (Ef. 3:20). Kristus auttaa meitä jo täällä ajassa, mutta pääasia on sittenkin, että meistä tulisi taivaskelpoisia.
En puhu iäisyydestä vain tavan vuoksi. Iäisyys on todellisuutta. Tämän ajan synnytyskivut ovat niitä "rakkauden aiheuttamia kärsimyksiä", joista alussa mainitsemamme juutalainen sananparsi puhui. Kun tahdomme soutaa vastapäiselle rannalle, me etsimme jonkin maamerkin, joka pitää suunnassa. Jos suunnistamme maastossa, pyrimme löytämään kiinteän pisteen mahdollisimman kaukaa. Näin emme kadota pääsuuntaa. Hengellisessä elämässä tarvitsemme usein "taivasmerkin" - ehkä olen saanut oman taivasmerkkini Jerusalemissa menehtyneen poikani sairasvuoteella. Ehkä sinultakin on salattu taivasmerkkisi. Siitä merkistä täytyy pitää kiinni, jos aiomme kerran iäisyyden rannalle.
Olemme puhuneet täällä Kristuksesta, joka kirkastaa Isän kasvot ja joka on Kasvojen ruhtinas. Kaikissa meidän ahdistuksissamme hänelläkin on ahdistus - hän kantaa meitä ahdistuksinemme. Psalmissa 42 ja 43 on kolme kertaa esillä sana, jonka jätän sinulle nyt lopuksi: Jumala aivan kuin kysyy kolmasti näissä psalmeissa: "Miksi murehdit, minun sieluni, ja miksi olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan kiittää häntä, minun kasvojeni apua, minun Jumalaani."
Yhdymme rukoukseen:
Herra, Sinä näet, etten jaksa itse kantaa taakkaani enkä heittää sitä Sinun päällesi. Mutta minä kiitän Sinua sittenkin, että Sinä kannat minut taakkoineni. Sinä heität minun syntini meren syvyyteen. Herra, en minä voi vaatia, että tartut pienen ihmisen elämään. Mutta pyydän, että antaisit minulle pienen omakohtaisen taivasmerkin, että en eksyisi elämässäni. Täytä pyhä tahtosi kohdallani. Aamen.
Seuraava luku: Eksyksissä oleva ihminen