kirjoittanut
Tohtori Martti Lutherus,
samoin
L y h y t o t e
hänen keskusteluistansa Augsburgin kaupungissa
w. 1518.
Suomennos.
Seitsemäs painos.
Helsinki 1911.
Suomen
Lutherilaisen Ewankeliumi-Yhdistyksen
kustantama.
Ote
Toht. Martti Lutheruksen keskustelusta
Kardinaali Kajetanuksen kanssa
Kirjasillan tekijöiden viitteet
Kirjan kristityn wapaudesta kirjoitti toht. Martti Lutherus ensin latinaksi lokakuun keskipaikoilla w. 1520 ja lähetti sen ynnä laajan kirjeen senaikuiselle paawille Leo X:lle Roomaan1. Tämän kirjan kirjoittamiseen oli Lutheruksella seuraawat syyt:
Wähän toista wuotta oli kulunut siitä, kun kesällä w. 1519 oli pidetty merkillinen wäittely Leipzigissä, jossa Lutherus paawin opin innokasta tunnustajaa ja puolustajaa toht. Juhana Eck'iä wastaan oli wäittänyt ja näyttänyt toteen: että paawin walta ja mahtawuus ei ole Jumalasta, waan ihmisistä. Kun Eck, joka oli sangen kiiwas ja kunnianhimoinen mies, ei onnistunut mainitussa wäitöksessään Lutherusta wastaan, kuten oli toiwonut, ja hän sitä paitsi oli täynnä wihaa ja katkeruutta ewankeliumin oppia wastaan, niin hän wiipymättä lähti Roomaan ja sai paawilta toimitetuksi pannakirjeen woimallisempaa wastustajaansa, kaikkien ewankeliumia wihaawien wihaamaa tohtori Lutherusta wastaan. Tämä pannakirja eli bulla2 oli annettu Roomassa kesäkuun 24. p. 1520, ja woitostaan ylpeilewä tohtori Eck wei sen mukanaan Saksanmaalle, ruweten suurella mielihywällä toisen tappiosta jo syyskuussa samana wuonna julistelemaan paawin pannakirjaa sekä Leipzigissä, että monessa muussakin paikassa, ja toiwoi sellaisella hirweällä aseella perin juurin kukistawansa ja häwittäwänsä Lutheruksen ja sen opin, jota hän lewitti. Mutta Lutheruksella ja hänen opillansa oli perustuksena Jumalan ikuinen, luja sana, ja sentähden hän pysyikin lujana näissä myrskyissä.
Sillä wälin koki eräs toinen paawin opin puolustaja, wiisas ja älykäs paawillinen lähettiläs Kaarle von Miltitz saada riitaa hywällä sowitetuksi niin paljon kuin mahdollista oli, ja Lutherusta taiwutetuksi myöntymykseen ja waikenemaan, saawuttaaksensa tällä tawoin itse wielä suuremmassa määrässä paawin suosiota ja kunnianosoituksia. Monien turhien keskustelujen ja kokouksien jälkeen onnistuikin Miltitz'ille saada Lutherus lokakuun keskiwaiheilla w. 1520 kirjoittamaan paawi Leo X:lle kirjeen, jossa hän tosin selwästi osoittaa roomalaisten hengellisten huonon käytöksen, mutta lausuu itse paawista lempeän lausunnon seuraawilla sanoilla: Kuitenkin "te, pyhä isä Leo, istutte kuin lammas susien keskessä, niinkuin Daniel leijonain joukossa ja kuin Hesekiel skorpionien seassa. Mitä te yksi taidatte niin monta petoa wastaan? Ja waikka teillä olisi kolme tai neljä oppinutta ja hurskasta kardinaalia puolellanne, niin mitäpä se riittäisi niin suurta joukkoa wastaan? Ennen kuolisitte myrkkyyn, kuin saisitte oikein ruweta asiata auttamaan." - Saman kirjeen lopulla sanoo Lutherus: "Wiimeiseksi, etten tyhjin käsin tulisi teidän pyhyytenne eteen, on minulla mukanani kirja, joka on teidän nimessänne julkaistu hywäksi toiwotukseksi ja rauhan aluksi sekä hywäksi toiwoksi, josta teidän pyhyytenne woipi saada tietää, mitä askareita minä mielelläni tahtoisin ja woisin menestyksellä toimittaa, jos se waan olisi mahdollista teidän kristittömäin liehakoitsioiden tähden. Kirja on tosin paperin puolesta pieni:, mutta sisältönsä puolesta se käsittää itsessään kristityn elämän koko pääsisällön."
Tässä mainittu kirja, joka kirjeen mukana lähetettiin paawille, on juuri tämä oiwallinen selitys "kristityn wapaudesta", joka nyt tässä sinulle, rakas lukija, annetaan.
Mutta ennenkun rupeat sitä lukemaan ja miettimään, tahtonet ehkä tietää jotakin äsken mainitusta paawin pannakirjan sisällyksestä, joka jo monella haaralla oli julistettu, kun Lutherus wielä kokeeksi lähetti paawille tämän hywää tarkoittawan ja opettawaisen kirjoituksensa, olematta tietäwinänsä mitään koko pannakirjasta, jonka hän kuitenkin wallan hywin tunsi.
Pannakirja oli aloitettu kauniilla ja hurskailla sanoilla sepitetyllä rukouksella Kristuksen, apostolien Pietarin ja Paawalin sekä kaikkein pyhien puoleen: että he kiiruhtaisiwat kirkkoa suojelemaan, koska tätä Jumalan wiinimäkeä paraillaan häwitteli julma "metsäsika". Sen jälkeen paawi lausuu sywällisen murheensa niiden waarallisten kerettiläisoppien tähden, joita nyt lewisi seurakuntaan. Sitte luetellaan 41 opin wäitelmää Lutheruksen kirjoista ja julistetaan wääriksi, koska ne muka oliwat: "myrkyllisiä, harmia synnyttäwiä, wiettelewiä ja rakkautta wastaan sotiwia sekä wastustawat kuuliaisuutta roomalaista kirkkoa kohtaan". Ja kielletään kaikkia pappeja ja maallikoita wirkojensa, arwojensa ja kristillisen hautauksen menettämisen uhalla ankarimmalla tawalla sellaisia oppeja lewittämästä tahi hywäksymästä. Kuitenkin sanotaan: koska ei tahdota syntisen kuolemaa, waan että hän kääntyisi ja saisi elää, niin Lutherukselle (waikka häntä niin useasti ennen oli waroitettu ja hän oli ylönkatsonut kaiken isällisen rakkauden) wielä kuitenkin kerran myönnetään 60:n päiwän miettimisen aika, peruuttaaksensa ja itse polttaaksensa kirjansa ja sillä tawalla osoittaaksensa kuuliaisuutensa kirkkoa kohtaan, jossa tapauksessa hän saisi wielä anteeksi. Mutta jos ei niin tapahtuisi, niin julistetaan hän lahkolaisinensa suorastaan kerettiläiseksi, joiden seuraa ja yhteyttä kaikkein ihmisten pitäisi wälttämän; ja kaikille maallisille ja hengellisille wirkakunnille annettiin käsky wangita heidät heti ja lähettää heidät Roomaan. Samalla uhattiin kaikkia niitä seutuja kirkon kirouksella, jotka uskalsiwat suojella Lutherusta ja hänen ystäwiänsä. Wiimeiseksi annettiin myöskin käsky, että Lutheruksen kirjat, kaikki ilman eroituksetta, piti poltettaman!
Lutherus ymmärsi kyllä sen waaran, joka hänelle uhkasi perikatoa, wankeutta ja kuolemaa: mutta hänen sielunsa turwasi kuitenkin niin wakawasti Jumalan sanan lujaan perustukseen, että hän iloisella awosydämmisyydellä oli walmis kaikkea kärsimään, yksin waikeintakin. Hänen henkensä woima paisui wielä suuremmaksi, ja wäsymättömällä innolla painatti hän yhden kirjan toisensa jälkeen, joissa ei näy sorretun walittawaa hätähuutoa, waan niissä tulee woimmakkaimmalla tawalla ilmi itsensä kuolemaan pyhittäneen uskonsankarin woittamaton rohkeus. Hän puhui eräälle ystäwällensä seuraawasti: "Minua ei tämä wainoaminen peljästytä wähääkään, waan päinwastoin tunnen minä sydämmeni juuri nyt tulewan täyteen rohkeutta, niinkuin purje paisuu tuulessa; ja minä ymmärrän nyt wallan hywin, miksi henget raamatussa werrataan tuuliin". Lutherus ei siis ollenkaan hätäillyt niistä hirweistä uhkauksista, joita tehtiin häntä itseään wastaan, mutta koko hänen sielunsa liikutettiin sywästi harmista ja innosta siitä, että hänen kirjoituksensa kaikki tyyni ilman eroituksetta tuomittiin harha-oppisiksi ja tulessa poltettawiksi. Hän tiesi kuitenkin, että niissä oli Jumalan wäärentämätöntä sanaa, jonka hänen wihamiehensäkin useasti täytyi myöntää: sentähden hän piti tätä tuomiota hirmuhallitsijan tapaisena raiwona ewankeliumin totuutta wastaan, jommoista päätöstä ainoastaan itse antikristus taitaa tehdä. Jo marraskuussa samana wuonna (1520) antoi Lutherus wastakirjan paawin pannakirjaa wastaan ja puolustaa siinä itse harha-opiksi julistettua oppiansa. - Näytteeksi tahdomme wiimein mainita pari harha-oppisiksi tuomittua opinwäitelmää sekä liittää niihin Lutheruksen niiden johdosta mainitussa wastakirjassaan lausumat lauseet.
Kuudes Lutheruksen harha-opiksi tuomituista opinwäitelmistä kuului näin: "Se katumus, joka aikaan saatetaan syntien tutkimisella, tarkastamisella ja wihaamisella, kun syntinen sydämmen surulla miettii elämätänsä, ajattelee syntien suuruutta, paljoutta ja kauheutta, sekä ikuisen autuuden menettämistä ja ijäisen kadotuksen ansaitsemista, (tämä katumus, opetti Lutherus) muodostaa ainoastaan ulkokullattuja ja wielä suurempia syntisiä".
Tämän opin puolustukseksi lausuu hän wastakirjassaan: "Niinkuin hämähäkki imee myrkkyä kauniista ruususta ja kuluttaa sen, josta kuitenkin lempeä mehiläinen imee pelkkää mettä, häwittämättä kukkaa, samoin owat nuo kurjat "kyykäärmeiden-sikiöt" (niinkuin Kristus heitä mainitsee) tehneet kirjalleni "parannuksesta, jossa minä olen opettanut: että katumuksen waikuttajana täytyy olla rakkaus ja taipumus wanhurskauteen, niinkuin he itsekin kirjoittawat ja opettawat, mutta eiwät tahdo ymmärtää. Sillä missä ei ole rakkautta, siinä pysyy wiha wanhurskautta wastaan. Missä se taas pysyy siinä on katumus teeskennelty, wäärä ja synnyttää waan ulkokullattuja ja suurimpia syntisiä; sentähden, että silloin ei tehdä katumusta rakkaudesta wanhurskauteen, waan Juudaksen tawalla."
Lutheruksen 10:s wääräksi tuomittu wäitös: "Syntejä ei anneta kellekään anteeksi, jollei hän itse usko, että ne myös owat hänelle anteeksi annetut. Niin, synti jääpi jäljelle, jos ei uskota, että se on anteeksi annettu. Sillä anteeksi antaminen ja armon julistaminen eiwät ole kylläksi; waan täytyy myöskin uskoa, että synti on anteeksi annettu".
Puolustus: "Katso, kaikkiwaltias Jumala! Katsokaa, kaikki hurskaat kristityt! - Eikö ole surkea, kauhea, hirweä asia, että juuri ne, jotka kehuwat olewansa mestareita kristillisessä uskossa, julkisesti tuomitsewat kristillisen uskon wääräksi?! - He wäittäwät, ettei meidän tarwitse uskoa, että synnit meille annetaan anteeksi; waikka sana julistaa sen meille! Niin, mitä meidän siis tulee tehdä? - Niinpä rangaiskoon teitä Jumala, te roomalaiset, antikristilliset konnat ja sielujen murhaajat! Mitä te tahdotte meille opettaa? Pitääkö meidän siis sanoman papille, kun hän antaa synnin päästön: Sinä walhettelet Jumalan sijassa, ja Jumala sinun kanssasi? - Miksi te siis käskette meitä uskomaan teidän perättömiä pannakirjojanne ja synninpäästö-kirjojanne, joita te myytte perkeleen nimessä? Kuulkaa siis, rakkaat kristityt! tässä on uutinen Roomasta: Se uskon kappale on tuomittu wääräksi, jossa me kaikki sanomme: "Minä uskon syntien anteeksi saamisen."
"Jos tietäisin, että paawi Roomassa itse olisi antanut tämän pannakirjan ja ettei se olisi tuon suuren walhettelijan ja konnan, tohtori Eck'in tekemä, niin huutaisin kaikille kristityille, etteiwät he pitäisi paawia muuna kuin totisena antikristuksena, josta koko raamattu puhuu; ja jos hän ei lakkaisi niin häwyttömästi meitä kieltämästä uskoa julkisesti, niin wastustakoon maallinen miekka häntä mielellään ankarammin kuin turkkilaista. Sillä turkkilainen antaa sen uskoa, joka tahtoo; mutta paawi, näet sen, ei tahdo sallia kenenkään ihmisen uskoa. Auttakoon siis tässä se, joka pitää itsensä kristittynä ja pelastakoon uskonsa, sekä kaikki köyhät yksinkertaiset sielut, joita noin suuri sielun murhaaja ja susi kokee saattaa kuolemaan ja kadotukseen! Minä luulen, että he tässä rehellisesti osoittawat, mitä heillä on mielessä ja kuinka suuresti nuo mokomat kunnioittawat Kristusta!"
Nämä historialliset selitykset olen minä antanut sinulle, rakas lukijani! että sinäkin tuntisit ne uhkaawat waarat, joissa oppi-isämme oli juuri silloin, kun hän julisti ihanan ja rauhallisen kirjoituksensa "kristityn wapaudesta", juuri kun pannakirjoituksien ukkoisilma jyrisi hänen päänsä yläpuolella. Jos kuitenkin joku arwelisi, että hän wiimeksi mainituissa lausunnoissaan paawia ja hänen kirjaansa wastaan on liian ankara, niin hänen tulee muistaa, että taistelu tässä ei koskenut ihmisellisiä asioita tai henkilöitä, waan Jumalan sanaa, Jumalan kunniaa ja sielujen ikuista autuutta. Sillä itsensä puolesta Lutherus tahtoi, kuten jo mainittiin, kärsiwällisesti kärsiä kaikkea häpeää ja wainoamista ja sen lisäksi wielä rukoilla ankarimpien wihollistensa puolesta ja kuten tämä kirjoitus osoittaa, neuwoa ja waroittaa heitä kristillisimmällä ja ylentäwimmällä tawalla. Mutta uskon ja ewankeliumin wääräksi tuomitsemista ja kieltämistä hän ei woinut eikä saanut millään tawalla kärsiä; samoin kuin Kristus itse, hänen apostolinsa ja kaikki totiset kristityt tässä asiassa eiwät ole koskaan woineet antaa perään eikä säästää ketään, ettei Jumalan totuus jäisi takapajulle, tai että walhe ja erhetys kokonaan sitä sysäisi syrjään.
Mitä tähän liitettyyn lyhyeen otteeseen "Augsburgin keskusteluista" tulee, on sen alkuun lyhyesti pantu tieto sekä milloin, että kenen kanssa Lutherus piti nämä keskustelut. Sitä paitsi minun täytyy jo lopettaa tämä johdanto, etten liian laweisiin puheisiin ryhtyisi; että lukija sitä pikemmin saisi itse tutustua näihin tuon meidän werrattoman oppi-isämme kirjoituksiin, jotka tosin awaruudeltaan owat wähäpätöisiä, mutta sisältönsä puolesta meidänkin aikanamme ansaitsewat miettimistä, waikka niitä ei koskaan ole kylliksi mietitty.
Mutta Jumala, joka kaikki woi, antakoon siunauksensa runsaasti tulla tälle wähäiselle hänen kunniaksensa tehdylle teokselle! Että monet, monet sielut tämän kautta kehoitettaisiin ja wahwistettaisiin Herramme Jeesuksen Kristuksen uskoon ja siten itse omissatunnoissaan saisiwat tuntea sen rauhan, wapauden ja ilon, jonka Herra yksin antaa, ja kiitollisuudesta sellaisen armon tähden mielellänsä ja halukkaasti antautuisiwat lähimmäistänsä palwelemaan rakkaudessa! Amen.
F. G. H.3
Että ensiksi juurta jaksain tunnettaisiin, mitä kristityn ja sen wapauden laita on, jonka Kristus on hänelle ansainnut ja lahjoittanut, josta pyhä Paawali paljo kirjoittaa, panen tähän eli esitän tässä nämä kaksi päätelmää:
1) Kristitty on wapaa herra yli kaiken.4
2) Kristitty on welwollinen palwelemaan kaikkia, ja on jokaiselle alamainen.
Nämä päätelmät owat, 1 Kor. 9 mukaan, selwästi Paawalin: "minä olen wapaa jokaisesta ja olen kuitenkin minuni tehnyt jokaisen palwelijaksi." Niin myös (Room. 13: 8): "älkää kellenkään welwolliset olko, waan ainoastaan että te toinen toistanne rakastatte." Mutta rakkaus on aulis palwelukseen ja alamaisuuteen sille, jonka se rakkaana pitää. Samaten sanotaan, Gal. 4, Kristuksesta: "Jumala lähetti Poikansa, syntyneen waimosta lain alaiseksi tehdyn."
Toiseksi, ymmärtääksemme nämä kaksi wastaista lausetta wapaudesta ja palwelemisesta, tulee meidän muistaa, että jokainen kristitty on luontoansa kahtalainen, hengellinen ja ruumiillinen. Sielun suhteen hän kutsutaan hengelliseksi, uudeksi, sisälliseksi ihmiseksi; lihan ja weren suhteen hän kutsutaan ruumiilliseksi, wanhaksi ja ulkonaiseksi ihmiseksi. Ja tämän erotuksen tähden sanotaan hänestä raamatussa sitä, mikä suorastaan on toinen toistansa wastaan, niinkuin minä äsken juuri sanoin wapaudesta ja palwelemisesta.
Jos, kolmanneksi, otamme katsellaksemme sisällistä hengellistä ihmistä, nähdäksemme, mitä siihen tarwitaan, että hän olisi hurskas, wapaa kristitty ja siksi kutsuttaisiin; niin on selwä, ettei mikään ulkonainen kappale, olkoon mikä hywänsä, taida tehdä häntä wapaaksi eikä hurskaaksi; sillä hänen hurskautensa ja wapautensa, ja toisaalta hänen pahuutensa ja wankeutensa eiwät ole ruumiillisia eikä ulkonaisia. Mitä se sielua hyödyttää, että ruumis on wangitsematon, weres ja terwe, syö juo, elää, niinkuin se tahtoo? Ja mitä se toisaalta wahingoittaa sielua, että ruumis on wangittu, sairas ja heikko, kärsii nälkää, janoa ja tuskaa, mitä se ei kernaasti tahdo? Ei yksikään näistä ulotu hamaan sieluun saakka, wapauttamaan sitä taikka wangitsemaan, tekemään sitä hurskaaksi tahi pahaksi.
Neljänneksi ei hyödytä sielua, jos ruumis kantaa pyhiä waatteita, niinkuin papit ja hengelliset; eikä sekään, jos hän oleskelee kirkoissa taikka pyhissä paikoissa; eikä se, jos hän ruumiillisesti rukoilee, paastoo, käy pyhissä ja tekee kaikkia hywiä töitä, joita ikänä ruumis tekee ja ruumiissa on suinkin mahdollista tehdä. Warsinpa peräti toista täytyy sen olla, joka sielulle tuottaa ja antaa hurskauden ja wapauden. Sillä kaikkia näitä äsken mainituita asioita, töitä ja tapoja saattaa pahakin ihminen, teeskentelijä ja ulkokullattu omata ja harjoittaa. Semmoisen menon kautta syntyykin wain pelkkiä teeskentelijöitä. Toisaalta se ei wahingoita sielua, jos ruumis kantaa epäpyhiä waatteita, on epäpyhissä paikoissa, syö, juo, ei waella pyhissä, ei rukoile ja jättää tekemättä kaikki ne työt, joita äsken mainitut teeskentelijät tekewät.
Wiidenneksi ei ole sielulla yhtäkään muuta kappaletta, ei taiwaassa eikä maan päällä, jossa se elää, on hurskas, wapaa ja kristillinen, kuin pyhä ewankeliumi, Jumalan sana, jota Kristus on saarnannut, niinkuin hän itse sanoo: "minä olen ylösnousemus ja elämä: joka uskoo minun päälleni hän elää, ehkä hän olisi kuollut", Joh. 11: 25. Ja taas Joh. 14: 6, "minä olen tien, totuus ja elämä". Niin myös Matt. 4: 4, "ei ihminen elä ainoasti leiwästä, mutta jokaisesta sanasta, kuin Jumalan suusta lähtee". Niin täytyy meidän olla warmat siitä, että sielu taitaa olla ilman kaikkia muita, paitsi Jumalan sanaa, ja että hän on autettu yksin Jumalan sanan kautta, eikä minkään muun kautta. Mutta jos sillä on Jumalan sana, niin se ei tarwitse yhtään mitään muuta, waan sillä on sanassa tarpeeksi rawintoa, riemua, rauhaa, waloa, taitoa, wanhurskautta, totuutta, wiisautta, wapautta ja kaikkea hywää yllin kyllin.
Niin luemme psaltarissa, semminkin psalmissa 119, ettei profeetta huuda mitään enemmän kuin Jumalan sanaa. Ja raamatussa pidetään se korkeimpana waiwana ja Jumalan wihan, kun hän ottaa ihmisiltä sanansa pois. Toisaalta on se suurin armo, kun hän jonnekkin lähettää sanansa, niinkuin psalmissa 107: 20 sanotaan: "hän lähetti sanansa ja pelasti heitä." Eikä Kristus ole tullut minkään muun wiran wuoksi, kuin saarnaamaan Jumalan sanaa. Myös kaikki apostolit, piispat, papit ja koko hengellinen sääty on ainoastansa sanan tähden kutsuttu ja asetettu waikka nyt, paha kyllä, toisin tapahtuu.
Kuudenneksi, jos kysyt: mitä sitte on sana, joka antaa sellaisen suuren armon ja kuinka tulee minun sitä käyttää? Wastaus: se sana on saarna Kristuksesta, joka on ewankeliumin sisällys. Sen pitää oleman sellaisen ja onkin niin sowitettu, että sinä kuulet sinun Jumalasi sanowan sinulle, miten koko elämäsi ja kaikki työsi owat Jumalan edessä mitättömät, waan että sinun kaikkinesi kokonansa täytyy hukkua ijankaikkisesti. Jos tämän uskot oikein, niinkuin welwollinen olet, niin täytyy sinun epäillä itsestäsi ja tunnustaa, että tämä Hosean lause on toden tosi: "itse sinä olet sinun kadotuksesi, Israel; waan minussa on sinun apusi", Hos. 13: 9. Mutta että sinä pääsisit pois itsestäsi, se on, perikadostasi, niin hän asettaa eteesi rakkaan Poikansa Jesuksen Kristuksen ja sanottaa sinulle eläwän, lohdullisen sanan kautta, että sinun tulee lujalla uskolla antautua hänen haltuunsa ja rohkeasti häneen uskaltaa. Siten annetaan sinulle sellaisen uskon tähden kaikki syntisi anteeksi, koko turmeluksesi woitetaan, ja sinä tulet wanhurskaaksi, totiseksi rauhoitetuksi, jumaliseksi ja pidät kaikki käskyt, olet myös kaikista wapaa, niinkuin Paawali Room. 1: 17 sanoo: "wanhurskaan pitää elämään uskosta", ja Room. 10: 4: "Kristus on lain loppu, jokaiselle uskowaiselle wanhurskaudeksi".
Seitsemänneksi tulisi sentähden syystä jokaisen kristityn ainoana työnä ja harjoituksena olla, hywin painaa itsehensä sana ja Kristus, alati harjoittaa ja wahwistaa sellaista uskoa, sillä ei mikään muu työ saata tehdä kristittyä. Niin Kristuskin, Joh. 6: 29, sanoo juutalaisille, koska he häneltä kysyiwät: "mitä meidän pitää tekemän, että me taitaisimme Jumalan töitä tehdä?" Hän lausui: "se on Jumalan työ, että te uskotte sen päälle, jonka hän lähetti," jonka ainoan Isä Jumala onkin sitä warten määrännyt. Siitä syystä on oikea usko Kristukseen ihan runsas rikkaus, sillä se tuo tullessansa kaiken autuuden ja poistaa kaiken onnettomuuden. Niin sanotaan Markuksen wiimeisessä luwussa: "joka uskoo ja kastetaan, se tulee autuaaksi, mutta joka ei usko, se joutuu kadotukseen." Tämän uskon rikkauden nähdessään Jes. 10 l. sanoo profeetta: "loppu on päätetty, joka tulwii wanhurskautta", se on, usko, josta kaikkein käskyin täyttäminen riippuu, on runsaasti wanhurskauttawa kaikki ne, joilla se on, niin etteiwät he kaipaa mitään enempää, olaksensa wanhurskaita ja jumalisia. Niinpä Paawalikin Room. 10: 10, sanoo, että "me sydämmen uskolla wanhurskaaksi tulemme."
Kahdeksanneksi, me kysymme, kuinka saattaa paljas usko tehdä hurskaaksi ja ilman töitä antaa niin ylenpalttisen rikkauden, kun kuitenkin pyhässä raamatussa meille säädetään niin monta lakia, käskyä, työtä, säätyä ja tapaa? Tässä on tarkoin huomattawa, onpa toden tiestä muistossa pidettäwä, että usko yksin ilman töitä tekee hurskaaksi, wapaaksi ja autuaaksi. Tästä saamme eteenpäin kuulla enemmän.
Ja meidän tulee tietää, että koko p. raamattu jaetaan kahteen sanaan. Ne owat käskyt eli Jumalan laki ja lupaus. Käskyt opettawat ja määrääwät meille monellaisia töitä; mutta siten ei ole niitä wielä tehty. Ne tosin osoittawat, mutta eiwät ensinkään auta; ne opettawat, mitä tehtäwä on, mutta eiwät anna siihen woimaa. Ne owat sentähden waan säädetyt, että ihminen näkisi niissä oman woimattomuutensa hywään ja oppisi epäilemään itsestänsä. Siitä syystä ne myös wanhaksi testamentiksi kutsutaan, ja ne kuuluwat kaikki wanhaan testamenttiin. Niinkuin tämä käsky: "älä himoitse pahaa," osoittaa että me kaikki olemme syntisiä ja ettei yksikään ihminen saata olla ilman pahaa halua, tehköön waikka mitä, josta hän oppii epäilemään itsestänsä ja etsimään muualta apua, ollaksensa ilman pahaa halua ja siis täyttääksensä toisen awulla käskyt, jota hän itsestänsä ei woi aikaan saada; samaten owat kaikki muutkin käskyt meidän mahdottomia täyttää.
Yhdeksänneksi, kun ihminen on käskyistä oppinut tuntemaan woimattomuutensa ja hän joutuu hätään siitä, kuinka hän täyttäisi käskyn, kun käskyt pitää ehdottomasti täytettämän: niin hän on oikein nöyryytetty ja omissa silmissään käynyt mitättömäksi, ei löydä itsessään mitään, jonka awulla hän tulisi hurskaaksi; silloin tulee toinen sana, Jumalan lupaus ja sanoo: tahdotko täyttää kaikki käskyt, päästä wapaaksi pahoista haluistasi ja synnistä, niinkuin käskyt pakottawat ja waatiwat: katso tässä, usko Kristukseen, jossa sinulle lupaan kaiken armon, wanhurskauden, rauhan ja wapauden; jos uskot, niin se on sinulla; jollet usko, ei ole sitä sinulla. Sillä mitä sinulle on mahdotonta käskyin kaikilla töillä, joita on paljo eikä niistä ole kuitenkaan mitään hyötyä, se tulee sinulle huokeaksi ja lyhyeksi uskon kautta. Sillä minä olen lyhyesti käsittänyt kaikki asiat uskoon, niin että hän, jolla on usko, on omistawa kaikki asiat ja olewa autuas; mutta ettei uskoa puuttuwalla ole niin mitään. Jumalan lupaukset antawat siis, mitä käskyt waatiwat, ja täyttäwät, mitä käskyt käskewät. Siis on Jumalan omaa kaikkityynni, käsky ja täyttämys. Hän yksin käskee; hän yksin myös täyttää. Sentähden owat Jumalan lupaukset uuden testamentin sana ja ne kuuluwatkin uuteen testamenttiin.
Kymmenenneksi, owat nämä ja kaikki Jumalan sanat pyhiä, tosia, wanhurskaita, rauhallisia, wapaita ja täynnä kaikkea hywää. Sentähden tulee sen sielu, joka niissä oikealla uskolla riippuu, niin kokonansa yhdistetyksi hänen kanssaan, että kaikki sanan hyweet tulewat myös sielun omiksi; ja niinmuodoin tulee sielu uskon kautta Jumalan sanasta pyhäksi, wanhurskaaksi, totiseksi, rauhalliseksi, wapaaksi ja täyteen kaikkea hywää, Jumalan tosi lapseksi, niinkuin Joh. 1: 12 sanoo: "niille jotka hänen ottiwat wastaan, antoi hän woiman Jumalan lapsiksi tulla, jotka uskowat hänen nimensä päälle."
Tästä helposti huomataan, minkätähden usko saa niin paljon aikaan, ja ettei yksikään hywä työ ole sen wertainen. Sillä ei yksikään hywä työ riipu Jumalan sanassa niin kuin usko, ei taida myöskään olla sielussa; sielussa hallitsee waan sana ja usko yksinään. Millainen sana on, sellaiseksi sielukin tulee siitä: samaten kuin rautakin tulee yhdistyessään tulen kanssa tulipunaiseksi. Niin näemme siis, että kristityllä on uskossa tarpeeksi tarwitsematta töitä lisäksi; siten hän on todella päästetty kaikista käskyistä ja säännöistä. Jos hän on päästetty, niin hän on totisesti wapaa.
Usko on ainoa kristillinen wapaus, joka waikuttaa, ei että saamme käydä laiskoina taikka tehdä pahaa, waan ettemme tarwitse yhtään työtä, saadaksemme hurskautta ja autuutta, josta eteenpäin tahdomme puhua laweammin.
Yhdenneksitoista wielä on uskon laita tämä, että joka toista uskoo, hän uskoo häntä sentähden, että hän pitää tämän hurskaana ja totisena ihmisenä, joka onkin suurin kunnia, minkä toinen ihminen saattaa toiselle tehdä. Niinkuin se toisaalta on suurin häwäistys, jos hän pitää hänen löyhänä, walehtelewaisena, kewytmielisenä miehenä. Samoin myös jos sielu lujasti uskoo Jumalan sanan, niin se pitää hänen totisena, jumalisena ja wanhurskaana; siten hän osoittaa hänelle mitä suurimman kunnian hän suinkin woi. Sillä niin hän antaa hänelle oikeuden, siten jättää hänelle oikeuden, siten hän kunnioittaa hänen nimeänsä, ja sallii hänen tehdä itsellensä tahtonsa mukaan, sillä hän ei epäile, että hän on hurskas ja totinen kaikissa töissänsä.
Sitä wastoin et taida osoittaa Jumalalle toista suurempaa häwäistystä, kuin olla häntä uskomatta; siten sielu pitää hänen kunnottomana, walheellisena, kewytmielisenä ja kieltää hänen tarmonsa takaa sellaisella uskottomuudella ja pystyttää sydämmeensä wastoin Jumalaa epäjumalan oman mielensä mukaan, ikään kuin hän tuntisi asian paremmin kuin Jumala. Kun Jumala sitte näkee, että sielu antaa hänelle totuuden, ja siis kunnioittaa häntä uskon kautta, niin hänkin toisaalta kunnioittaa sielua ja pitää sen hurskaana ja totisena; ja se onkin sellaisen uskon kautta hurskas ja totinen. Sillä sehän on oikeus ja totuus, että pidät Jumalan oikeana ja totisena, ja se tekee oikeaksi ja wanhurskaaksi, kun se on totta ja oikein, että Jumalalle annetaan totuus. Mutta sitä eiwät tee uskomattomat, ja tekewät kuitenkin paljo hywiä töitä ja puuhaawat niissä.
Kahdenneksitoista ei anna usko ainoastansa sen werran, että sielu tulee Jumalan sanan kaltaiseksi, täyteen kaikkea armoa, wapaaksi ja autuaaksi, waan se myös yhdistää sielun Kristuksen kanssa, niinkuin morsian yhdistyy ylkään, josta awioliitosta on seurauksena, että, kuten Paawali sanoo, Kristus ja sielu tulee yhdeksi ruumiiksi; siten tulewat myös molempain tawarat, onni, onnettomuus ja kaikki kappaleet yhteisiksi, niin että Kristuksen oma on uskowaisen sielun omaa, sielun oma tulee Kristuksen omaksi. Nyt owat kaikki tawarat ja autuus Kristuksen ja ne tulewat uskowaisen omiksi. Koko se pahe ja ne synnit, jotka rasittawat sielua, ne tulewat Kristuksen omiksi.
Tässä nyt nousee se iloinen waihto ja sota, kun Kristus on Jumala ja ihminen, joka ei koskaan ole tehnyt syntiä, ja hänen hurskautensa on woittamaton, ijankaikkinen ja kaikkiwaltias, samoin tekee hän uskowaisen sielun synnit hänen morsiussormukseksensa, se on, uskon kautta, omiksensa ja käyttäytyy ei toisin kuin, jos hän itse olisi tehnyt niitä. Näin täytyy siis syntein tulla hänessä niellyiksi ja upotetuiksi; sillä hänen woittamaton wanhurskautensa on wäkewämpi kaikkea syntejä. Niinmuodoin tulee sielu kihlainsa kautta, se on uskon tähden, irtaimeksi ja wapaaksi kaikista synneistänsä, ja saa lahjaksi ylkänsä Kristuksen ijankaikkisen wanhurskauden.
Eikö tämä ole iloista yhteyselämää, kun rikas, jalo, wanhurskas ylkä, Kristus, ottaa awioksensa tuon kurjan, halwan, pahan porton, ja päästää hänen wapaaksi kaikesta pahasta ja kaunistaa hänen hywyyksillänsä? Synnit eiwät siten woi tuomita häntä: sillä ne owat Kristuksen hartioilla ja hänessä niellyt. Siis on hänellä yljässään niin runsas wanhurskaus, että hän taas woi kestää kaikkia syntejä wastaan, waikka ne olisiwat hänen niskoillaan. Siitä Paawali 1 Kor. 15: 57 sanoo: "kiitos olkoon Jumalan, joka meille woiton antanut on, meidän Herran Jeesuksen Kristuksen kautta", jossa woitossa kuolema ja synnit owat niellyt.
Kolmanneksitoista; tästähän nyt näet minkä nojalla uskolle syystä niin paljo luetaan, että se täyttää kaikki käskyt ja tekee ilman töitä wanhurskaaksi; sillä tässä näet, että se yksin täyttää ensimmäisen käskyn, jossa sanotaan: sinun tulee kunnioittaa Jumalaa. Jos nyt olisit pelkkä hywä työ kantapäähän asti, niin et sittekään olisi wanhurskas, että antaisi Jumalalle yhtään kunniata, että täyttäisi siten kaikkein ensimäistä käskyä; sillä ethän saata kunnioittaa Jumalaa, jollet lue totuutta ja kaikkea hywää hänen ansioksensa; kuten laita todella onkin. Mutta sitä eiwät tee hywät työt, waan sydämmen uskon yksin tekee sen.
Sentähden on uskon yksin ihmisten wanhurskaus ja kaikkien käskyin täyttämys. Sillä joka täyttää ensimmäisen pääkäskyn, hän täyttää warmaan ja helposti kaikki muutkin käskyt, mutta työt owat kuolleita esineitä, ne eiwät taida kunnioittaa eikä ylistää Jumalaa, waikka ne saattawat tulla tehdyksi ja tehdään Jumalan kunniaksi ja ylistykseksi. Mutta me etsimme tässä sellaista; jota ei tehdä työnä, waan joka on työn tekijä ja työmestari, joka kunnioittaa Jumalaa ja tekee työt. Sellainen on waan sydämmen usko. Se on jumalisuuden pää ja koko olento; sentähden on wahingollista, synkkää puhetta opettaa täyttämään Jumalan käskyt töillä. Ne pitää oleman täytetyt ennen töitä uskon kautta. Työt seuraawat täyttämistä, niinkuin saamme kuulla.
Neljänneksitoista: wielä nähdäksemme, mitä meillä Kristuksessa on, ja miten suuri aarre oikea usko on, tulee meidän tietää, että Jumala muinoin ja wanhassa testamentissa erotti ja pidätti itsellensä kaikki uros-esikoiset ihmisistä ja eläimistä. (2 Mos. 13: 2). Ja esikoisuus oli kallis. Sellaisella oli kaksi suurta etua kaikkein muitten lasten suhteen, herruus ja pappeus, eli kuninkuus ja papinwirka, sillä muotoa, että esikoispoika oli maan päällä kaikkein weljeinsä herra ja pappi eli paawi Jumalan edessä; jolla kuwauksella tarkotetaan Jeesusta Kristusta, jota nimenomaan on tämä Jumalan miespuolinen esikoinen neitsyt Mariasta: sentähden hän on kuningas ja pappi, mutta hengellinen; sillä ei hänen waltakuntansa ole maallinen eikä maallisissa, waan hengellisissä tawaroissa, joita on totuus, wiisaus, rauha, riemu, autuus y. m. Mutta tämän wuoksi ei ole maallinen hywyys erotettu pois; sillä hänen haltuunsa owat kaikki kappaleet taiwaassa, maan päällä ja helwetissä annetut, waikkei häntä nähdä; siitä syystä on hänen hallituksensa hengellinen ja näkymätön.
Samoin ei hänen pappeutensakaan ole ulkonaisissa menoissa waatteissa, kuten on laita ihmisten kesken; waan se on hengellisissä näkymätön, siten että hän aina edustaa Jumalan edessä omiansa, uhraa itsensä ja tekee kaikki, mitä hurskaan papin tuleekin tehdä. "Hän rukoilee meidän edestämme," niin kuin p. Paawali sanoo Room. 8 l.; sitte hän opettaa meitä sisällisesti sydämessä, jotka molemmat owat papin wiran omituisia5 toimia; sillä samaan tapaan rukoilewat ja opettawat myös ulkonaiset, ihmiselliset, ajalliset papit.
Wiidenneksitoista; kuten nyt Kristuksella on esikoisuus, sen kunnia ja arwo, niin hän jakaa sitä kaikille kristityillensä, että hekin kaikki olisiwat uskon kautta hänen kanssansa kuninkaita ja pappeja, niinkuin p. Pietari, 1 Piet. 2: 9, sanoo: "te olette kuninkaallinen pappeus ja papillinen kuningaskunta". Ja sen laita on tämä: kristitty korotetaan uskon kautta kaikkein kappalten yli niin, että hän tulee hengellisesti kaikkein herraksi; sillä ei mikään taida wahingoittaa häntä autuuden suhteen; niin kaikkein täytyy alistua hänen allensa ja edistää häntä autuuteen, niinkuin p. Paawali, Room. 8: 28, sanoo: "niille, jotka Jumalaa rakastawat, kääntywät kaikki kappaleet ynnä parhaaksi, niille, jotka aiwoituksen jälkeen owat kutsutut," olkoon elämä, kuolema, synti, hurskaus, hywä taikka paha, taikka mikä muu hywänsä. Niin myös 1 Kor. 3: 22, "olkoon elämä, olkoon kuolema, nykyiset taikka tulewaiset, kaikki owat teidän."
Emme ole kuitenkaan ruumiillisesti saaneet kaikkia kappaleita niin waltaamme, että omistaisimme ne tahi käyttäisimme niitä, niinkuin ihmiset maan päällä; sillä meidän täytyy ruumiillisesti kuolla, eikä kukaan saata paeta kuolemaa; samaten täytyy meidän olla monen muunkin asian alainen, niinkuin näemme Kristuksessa ja hänen pyhissään; sillä tämä on hengellinen hallitus, joka hallitsee ruumiillisessa sorrossa, se on, minä taidan käyttää kaikkia kappaleita parannukseksi sielulleni, niin että kuolemankin ja kärsimisten täytyy palwella minua ja edistää autuuttani. Tämähän on warsin korkea, kunniallinen arwo ja oikea kaikkiwaltias herruus, hengellinen kuningaskunta, jossa jokaisen kappaleen, olkoon hywä tai paha, täytyy palwella minua hywäkseni, jos uskon, enkä kuitenkaan tarwitse niitä; waan minun uskoni on riittäwä minulle. Katso, kuinka kallis on kristityn wapaus ja walta.
Kuudenneksitoista: tähän lisäksi olemme pappeja; tämä on kuninkuutta korkiampi, sillä se tekee meidät soweliaiksi astumaan Jumalan eteen ja rukoilemaan muiden puolesta; sillä ainoastansa pappein tulee seisoa Jumalan edessä ja rukoilla. Kristus on siis ansainnut meille, että saamme hengellisesti astua rukoilemaan toinen toisemme puolesta, niinkuin pappi astuu rukoilemaan kansan puolesta. Mutta sitä, joka ei usko Kristukseen, ei hyödytä mitään kappale, hän on kaikkein kappalten orja, ja hänen täytyy juuttua kaikkiin kappaleisiin. Sitte ei ole hänen rukouksensakaan otollinen eikä nouse Jumalan eteen.
Kuka nyt woipi käsittää kristityn kunniata ja korkeutta? Kuninkuutensa woimasta hän hallitsee kaikkia kappaleita; pappiutensa kautta on hänelle walta Jumalan yli. Jumala, näethän tekee mitä hän rukoilee ja tahtoo, niinkuin psaltari-raamatussa on kirjoitettu: "Herra tekee, mitä häntä pelkääwäiset halajawat, ja kuulee heidän huutonsa ja auttaa heitä" (Ps. 145: 19). Tämän kunnian hän saawuttaa paljaan uskon eikä töiden kautta. Tästä selwästi nähdään, kuinka wapaa kristitty on kaikista kappaleista, ja yli kaikkein kappalten, niin ettei hän tarwitse yhtäkään hywää työtä, ollaksensa hurskas ja autuas; waan usko tuottaa hänelle sen kaiken runsain määrin. Ja jos hän olisi niin tyhmä, että hän luulisi töiden kautta tulewansa hurskaaksi, wapaaksi, autuaaksi tahi kristityksi, niin hän kadottaisi uskonsa ja kaikki; samaten kuin koirakin, joka kantaa lihapalasta suussansa ja sieppaa warjoansa wedessä, kadottaa yhtä haawaa lihapalasen ja warjonsa.
Seitsemänneksitoista: mikä erotus sitte on kristikunnassa pappein ja maallikkoin wälillä, kun he kaikki owat pappeja? Wastaus: sanoja pappi, hengellinen ja muita samallaisia nimiä on käytetty wäärin, kun ne owat riistetyt yhteiseltä joukolta ja owat sowitetut siihen wähään joukkoon, jota nyt kutsutaan hengelliseksi säädyksi. Ei pyhä raamattu tee muuta erotusta, waan että se kutsuu oppineet eli wihityt palwelijoiksi, huoneenhaltijoiksi, joiden tulee saarnata muille Kristusta, uskoa ja kristillistä wapautta. Sillä waikka me kaikki olemme hengellisiä pappeja, niin emme kuitenkaan kaikki taida palwella taikka saarnata. Niin sanoo 1 Kor. 4: 1 Paawali: "jokainen pitäköön meitä Kristuksen palwelijoina ja Jumalan salaisuutten huoneenhaltijoina". Mutta nyt on huoneenhallitustoimi muuttunut sellaiseksi maalliseksi, ulkonaiseksi, loistawaksi, hirweäksi herruudeksi, wallaksi, ettei mikään oikia maallinen walta ole sen wertainen, ikään kuin olisiwat maallikot jotakin muuta kuin kristikansaa. Siten on otettu pois kokonansa ymmärrys kristillisestä armosta, wapaudesta, uskosta ja kaikesta, kuin meillä on Kristukselta, onpa itse Kristuskin poistettu ja sijaan olemme saaneet paljo ihmissääntöjä ja töitä, olemmepa tulleet kelwottominpain ihmisten orjiksi maan päällä.
Kahdeksanneksitoista: opimme tästä kaikesta, ettei siten ole tarpeeksi saarnattu kun saarnataan Kristuksen elämää ja töitä waan pintapuolisesti ja waan paljaana historiana ja elämäkertana, saatikka siten, ettei siitä mitään puhuta, waan saarnataan hengellistä oikeutta, taikka muita ihmissääntöjä ja opetuksia.
Niitä onkin monta, jotka saarnaawat ja lukewat Kristusta niin, että he surkuttelewat häntä, pitäwät wihaa juutalaisia wastaan, taikka käyttäytywät siinä wieläkin lapsellisemmalla tawalla. Mutta niin pitää häntä saarnattaman, että siitä kaswaa minulle ja sinulle usko ja että se pidetään woimassa. Ja tämä usko kaswaa ja woimassa pidetään siten, että minulle sanotaan, minkätähden Kristus on tullut, kuinka meidän tulee häntä käyttää ja nauttia hywäksemme, mitä hän on minulle toimittanut ja antanut. Tämä tapahtuu, kun oikein selitetään kristillistä wapautta, jota meille häneltä on, ja kuinka me kuninkaina ja pappeina olemme kaikkein haltijat, ja että kaikki, mitä ikänä teemme, on Jumalalle otollista, niinkuin ennen olen sanonut.
Sydän, joka tätä saa kuulla Kristuksesta, tulee siitä warsin warmaan iloiseksi ja saa juurtajaksaisen lohdutuksen, tulee herttaiseksi Kristusta kohtaan ja rupee häntä rakkaana pitämään. Tähän määrään ei koskaan päästä lakien ja töitten awulla. Sillä kukapa saattaa sellaista sydäntä wahingoittaa taikka peljättää? Jos synti ja kuolema ryntääwät niskaan, niin hän uskoo, että Kristuksen hurskaus on hänen, etteiwät hänen syntinsä enää ole hänen omiansa, waan Kristuksen; näin täytyy synnin haihtua Kristuksen hurskauden tieltä uskossa, kuten ennen on sanottu. Näin opitaan apostolin tapaan kuolemaa ja syntiä pelkäämättä sanomaan: "kuolema, kussa on sinun otas? helwetti, kussa on sinun woittos. Mutta kuoleman ota on synti ja synnin woima on laki. Mutta kiitos olkoon Jumalan, joka meille woiton antanut on meidän Herran Jeesuksen Kristuksen kautta!"
Yhdeksänneksitoista: olkoon nyt kylliksi puhuttuna sisällisestä ihmisestä, hänen wapaudestansa ja pääwanhurskaudestansa, joka ei kaipaa yhtään lakia eikä hywää työtä, nepä owat wahingollisetkin, jos joku niiden awulla rohkenee saawuttaa wanhurskautta.
Nyt tulemme toiseen osaan, ulkonaiseen ihmiseen. Tässä aijomme wastata kaikille niille, jotka pahentuwat edellisestä puheesta, ja joilla on tapana sanoa: No, jos nyt usko on kaikki ja jos se yksin riittää hurskaaksi tekemään, miksi on sitte hywiä töitä käsketty? Ollaan sitte hywällä mielellä, älkäämme tehkö mitään ollenkaan. Ei kultaseni, ei niin sentään; tosin olisi sitenkin hywä, jos sinä olisit waan sisällinen ihminen ja tullut kokonaan hengelliseksi ja sisälliseksi: millaiseksi ei kukaan pääse ennen wiimeistä päiwää. Asian kanta maan päällä on ja pysyy alkamisessa ja kaswamisessa ja täytetään wasta toisessa maailmassa. Sentähden apostoli kutsuu sen Hengen esikoiseksi, se on "Hengen ensimmäisiksi hedelmiksi." Tähän kuuluu sentähden, mitä ennen on sanottu, että kristitty on walmis palwelemaan jokaista ja on jokaiselle alammainen. Wapaana ei tarwitse hänen tehdä mitään, palwelijana täytyy hänen tehdä kaikellaista. Kuinka se tapahtuu tahdomme nyt nähdä.
Kahdenneksikymmenenneksi: waikka ihminen sisällisesti sielun suhteen on kylläksi wanhurskas uskon kautta ja omaa kaikki, mitä hänellä olemankin pitää, paitsi että saman uskon ja täyden määrän pitää aina lisääntymän toiseen elämään saakka: niin hän kuitenkin jää wielä tähän ruumiilliseen elämään maan päällä, ja hänen täytyy hallita omaa ruumistansa sekä seurustella ihmisten parissa. Siinä sitte työt alkunsa saawat; siinä et saa käydä laiskana, siinä on sinun waatiminen ruumistasi sekä harjoittaminen sitä paastolla, walwomisella ja työn tekemisellä ja kaikella kohtuullisella kurilla, että se sisällisen ihmisen ja uskon ja kuuliaisuuden suhteen tulee yhtämukaiseksi, ei estä eikä wastusta niitä tapansa mukaan, kussa ei häntä pakoteta. Sillä sisällinen ihminen on yhtä mieltä Jumalan kanssa, iloinen ja riemuinen Kristuksen tähden, joka on hänen hywäksensä tehnyt niin paljon, ja koko hänen halunsa tähtää saada taas puoleltansa palwella Jumalaakin ilmaiseksi wapaasta rakkaudesta; mutta hän tapaa lihassaan wastahakoisen tahdon, joka tahtoo palwella maailmaa ja pyytää, mitä sitä haluttaa. Mutta sitä ei saata usko kärsiä, ja käy ilomielin sen kimppuun, sitä hillitsemään ja estämään, niikuin p. Paawali, Room. 7: 22. sanoo: "minulla on halu Jumalan lakiin sisällisen ihmisen puolesta; mutta minä näen toisen lain minun jäsenissäni, joka sotii minun mieleni lakia wastaan, ja ottaa minun wangiksi synnin laissa." Samaten 1 Kor. 9: 27, "minä kuritan ruumistani ja painan sitä alas, etten minä, joka muille saarnaan, itse hyljättäwäksi tulisi." Niin myös Gal. 5: 24, "jotka Kristuksen omat owat, ne owat ristiinnaulinneet lihansa himoin ja haluin kanssa."
Ensimmäiseksikolmatta: mutta sellaisia töitä ei saa tehdä luulossa, että ihminen niistä tulee hurskaaksi Jumalan edessä; sillä sellaista wäärää luuloa ei woi usko kärsiä, joka ainoa on ja jonka pitää olla hurskautemme Jumalan edessä; waan ainoastansa siinä mielessä, että ruumis tulisi kuuliaiseksi, ja puhdistettaisiin pahoista himoista ja että silmä waan katsoisi rewäistä pois pahan himon. Sillä kun sielu uskon kautta on puhdas ja rakastaa Jumalaa, niin se mielellään soisi, että myös kaikki kappaleet olisiwat puhtaita, ennen kaikkea hänen oma ruumiinsa, ja että jokainen hänen kanssansa rakastaisi ja ylistäisi Jumalaa. Siitä tulee, ettei ihminen oman ruumiinsa tähden taida käwellä laiskana, waan täytyy sentähden harjoittaa paljo hywiä töitä, sitä pakottaaksensa; ja kuitenkaan eiwät ole työt se tosi hywä, josta hän on jumalinen ja hurskas Jumalan edessä, waan hän tekee niitä wapaasta rakkaudesta ilmaiseksi, Jumalalle kelwataksensa, siinä muuta etsimättä ja tarkottamatta, waan että se niin kelpaa Jumalalle, jonka tahtoa hän mielellään tekee mitä parhain.
Tästä woi sitte jokainen itse määrätä ruumiin masentamisen mitan ja kohtuuden; sillä hän paastoo, walwoo, raataa niin paljon kuin hän näkee ruumiin tarwitsewan sen wastahakoisuuden masentamiseksi. Mutta muut, jotka luulewat saawuttawansa wanhurskauden töillänsä, eiwät huoli masentamisesta, waan katsowat ainoastansa töitä ja luulewat, että, jos waan niitä tekewät monia ja suuria, on kaikki hywin tehty, ja he hurskaaksi tulleet; wälistä he särkewät päänsä ja turmelewat siinä puuhassaan ruumiinsa. Mutta suuri tyhmyys ja ymmärtämättömyys kristillisestä elämästä ja uskosta on se, että he pyytäwät ilman uskoa töiden kautta tulla hurskaiksi ja autuaiksi.
Toiseksikolmatta tulee meidän, käyttääksemme muutamia wertauksia, pitää kristityn työt, joka uskonsa kautta ja sulasta Jumalan armosta ilmaiseksi on wanhurskaaksi ja autuaaksi tullut, samallaisina kuin Aatamin ja Eewan työt oliwat paratiisissa, joista 1 Moos. 2. luwussa luetaan, että Jumala asetti luomansa ihmisen wiljelemään ja warjelemaan paratiisia.
Nyt oli Jumala luonut Aatamin hurskaaksi ja hywäksi ilman syntiä, niin ettei hänen tarwinnut töiden ja wartioitsemisen kautta tulla jumaliseksi ja wanhurskaaksi; mutta ettei hän olisi käwellyt laiskana, antoi Jumala hänelle työksi, istuttaa, wiljellä maata ja warjella paratiisia. Niiden oli määrä olla paljaita wapaita töitä, joita ei tehty minkään edun wuoksi, waan ainoastaan Jumalalle mielennouteeksi, eikä wanhurskauden woittamiseksi, joka hänellä entiseltään oli; ja mitä olisi meillekin kaikille luonnollisesti tullut synnynnäisenä perintönä.
Sama on uskowaisen ihmisen töitten laita. Hän on uskon kautta taas asetettu paratiisiin ja uudesti luotu, eikä tarwitse töitä hurskaaksi tullaksensa, mutta ettei hän käwelisi laiskana, waan hoitaisi ja warjelisi ruumistansa, on häntä käsketty tekemään sellaisia wapaita töitä ainoastansa Jumalalle kelwataksensa.6
Samaten kuin piispaksi wihitty mies, ei tule töistä piispaksi, koska hän toimittaa wirkansa töitä, wihkii kirkkoja, wahwistaa kastetta tahi toimittaa muita töitä; niin, jollei hän olisi ollut piispaksi wihitty, eiwät ne työt kelpaisi mihinkään, ne olisiwat hassun kujeita. Samaten tekee uskon kautta wihitty kristitty hywiä töitä, ei hän tule niistä paremmaksi eikä pyhemmäksi kristityksi (se tapahtuu waan uskon lisääntymisestä;) niin nepä, jollei hän ennen uskonut jo ollut kristitty, eiwät mihinkään ollenkaan kelpaa, waan owat pelkkiä hupsumaisia, rangaistawia, kadottawia syntejä.
Kolmaneksikolmatta owat siis nämä kaksi lausetta todet: hywät, hurskaat työt eiwät tee koskaan hywää, hurskasta miestä; waan hywä, hurskas mies tekee hywiä, hurskaita töitä. Pahat työt eiwät koskaan tee pahaa ihmistä, waan paha ihminen tekee pahoja töitä. Niin täytyy siis ihmisen aina ennen kaikkia hywiä töitä olla hywän ja hurskaan ja hywäin töiden seurata ja lähteä hurskaasta, hywästä ihmisestä, niinkuin Kristuskin sanoo: "ei paha puu kanna hywiä hedelmiä. Hywä puu ei kanna pahoja hedelmiä." Nyt on warsin selwä, etteiwät hedelmät kanna puuta; eiwät myös puut kaswa hedelmästä; waan päinwastoin puu kantaa hedelmiä ja hedelmät kaswawat puusta. Niinkuin nyt puiden täytyy olla ennen hedelmiä ja hedelmät eiwät tee puuta ei hywäksi eikä pahaksi, waan puut tekewät hedelmät; samaten täytyy ihmisenkin ennen kuin hän tekee hywiä taikka pahoja töitä olla joko hurskaan taikka pahan; ja hänen työnsä eiwät tee häntä hywäksi eikä pahaksi, waan hän tekee hywiä tahi pahoja töitä.
Samaten näemme kaikissa käsitöissäkin. Hywä tahi huono huone ei rakenna hywää tahi huonoa kirwesmiestä; waan hywä tahi huono kirwesmies laittaa hywän taikka huonon huoneen. Ei mikään teko tee mukaistansa mestaria; waan millainen mestari on, sen mukainen on hänen tekonsakin. Niin owat ihmisen työtkin; sen mukaan kuin hän on uskossa taikka epäuskossa owat hänen työnsä hywiä taikka pahoja. Eikä päinwastoin ole hän hurskas taikka uskowainen sen mukaan kuin hänen työnsä owat. Kuin työt eiwät tee ketään uskowaiseksi, niin ne eiwät tee hurskaaksikaan. Mutta usko, kun se tekee hurskaaksi, niin se tekee hywiä töitäkin.
Kun siis työt eiwät tee ketään hurskaaksi ja ihmisen täytyy, ennen kuin hän tekee töitä olla hurskaan: niin on selwä, että paljas usko sulasta armosta, Kristuksen ja hänen sanansa kautta, tekee ihmisen kyllin hurskaaksi ja autuaaksi. Ja ettei kristitty tarwitse yhtään työtä eikä yhtään käskyä autuudeksensa, waan on wapaa kaikista käskyistä, ja tekee kaikki, mitä hän tekee, wapaasta tahdosta ilmaiseksi, eikä etsi niillä omaa hyötyänsä eikä autuutta; sillä hän on jo rawittu ja autuas uskonsa ja Jumalan armon kautta; waan hän tekee hywiä töitä, kelwataksensa Jumalalle.
Neljänneksikolmatta: toisaalta ei edistä uskotonta yksikään hywä työ hurskaaksi ja autuaaksi pääsemään. Ei woi toisaaltakaan yksikään paha työ tehdä häntä pahaksi ja kadottaa; waan epäusko, joka tekee ihmisen ja puun pahaksi, se tekee pahoja ja kirottuja töitä. Sentähden ei ole hurskaaksi taikka pahaksi tulemisen alkuna työt, waan usko ja epäusko, niinkuin wiisas mies sanoo: "siitä tulee kaikki ylpeys, koska ihminen luopuu Jumalasta eikä usko häneen" (Syr. 10: 147). Samoin opettaa Kristuskin, ettei ole aljettawa töistä, ja sanoo: "taikka tehkää hywä puu, niin hänen hedelmänsä tulee hywäksi, taikka tehkää mädännyt puu, niin hänen hedelmänsä tulee mädänneeksi" (Matt. 12: 33), ikään kuin hän sanoisi: joka tahtoo saada hywiä hedelmiä, hänen pitää puusta alkaman ja istuttaman hywä puu.
Siis, joka haluaa tehdä hywiä töitä, hän ei saa alkaa töistä, waan persoonasta, jonka tulee tehdä töitä. Mutta hywäksi tekee ihmisen ainoastaan usko, ja wain epäusko yksin tekee hänen pahaksi, eikä mikään muu. Totta tosin on, että työt tekewät ihmisen hurskaaksi, tahi pahaksi ihmisten edessä, se on, ne osoittawat ulkonaisesti, kuka on hurskas taikka kuka on paha, niinkuin Kristus Matt. 7: 16 sanoo: "hedelmistänsä te tunnette heidän". Mutta se kaikki on paljas ulkonainen kiilto. Tämä muoto eksyttää monta ihmistä, jotka sitte kirjoittawat ja opettawat, kuinka hywiä töitä on tehtäwä ja kuinka hurskaaksi tullaan, mutta ne eiwät kuitenkaan koskaan muista uskoa, menewät menoansa, ja taluttawat toinen sokia toista, kiduttawat itseänsä monilla töillä, eiwätkä kuitenkaan koskaan saawuta totista hurskautta. Tällaisista sanoo Paawali 2 Tim. 3 l. näin: "heillä on jumalinen meno olewanansa, mutta sen woiman he kieltäwät pois, aina he oppiwat, mutta he eiwät saawuta koskaan tosi hurskauden tuntemista."
Sen, joka ei nyt halua eksyä sellaisten sokeiden parissa, täytyy katsoa ulommaksi, kuin töihin, käskyihin eli opetukseen töistä. Hänen tulee ennen kaikkia pitää huolta siitä, kuinka itse ihminen tulisi hurskaaksi. Mutta hän ei tule hurskaaksi ja autuaaksi käskyin ja töitten kautta, waan Jumalan sanan kautta (se on, hänen armonsa lupauksen kautta) ja uskon kautta; että hänen jumalallinen kunniansa pysyisi siinä paikallaan, että hän tekee meidät autuaiksi ei töistämme, waan armollisen sanansa kautta ilmaiseksi sulasta laupiudesta.
Wiidenneksikolmatta on tästä kaikesta helppo ymmärtää, missä mielessä hywät työt owat hyljättäwät ja ei hyljättäwät. Ja kuinka kaikki opit, jotka hywiä töitä terottawat, owat ymmärrettäwät. Sillä kussa tämä wäärä lisä8 ja nurja mieli on, että tahdomme töistä tulla hurskaiksi ja autuaiksi, eiwät ne ole enää hywiä, waan warsin kirotuita; sillä ne eiwät ole wapaita, ja häpäsewät Jumalan armoa, joka yksin uskon kautta tekee hurskaaksi ja autuaaksi, jota eiwät työt woi aikoin saada, ja yrittäwät sitä kuitenkin tehdä, ja loukkaawat niillä armon työtä ja kunniata.
Tämän tähden hylkäämme hywät työt: ei niiden itsensä tähden, waan tämän pahan lisäyksen ja wäärän nurjan mielen tähden, mikä saa aikoin, että ne waan hywiltä loistawat, eiwätkä kuitenkaan ole hywiä, waan (ihmiset) pettäwät niillä itsensä ja muut; juuri kuin raatelewaiset sudet lammasten waatteissa.
Mutta missä ei ole uskoa, siellä ei woiteta tätä pahaa lisäystä ja nurjaa mieltä töistä. Sen täytyy olla tekopyhissä, kunnes usko tulee ja häwittää sen, luonto ei saa sitä poistetuksi itsestänsä, eipä tunnekkaan ja tunnusta sitä; waan se pitää sen kalliina, autuaallisena asiana; sentähden tulee myös moni heistä wietellyksi sen kautta.
Siis, waikka onkin hywä kirjoittaa ja saarnata katumuksesta, ripistä, täydeksi tekemisestä, niin ne warmaan owat pelkkiä perkeleellisiä, eksyttäwiä opetuksia, jollei tulla eteenpäin hamaan uskoon asti. Ei ole pakkoa aina saarnata samaa, waan kumpaakin lajia Jumalan sanaa. Lakia on saarnattawa, peljättämään syntisiä ja ilmoittamaan heidän syntinsä, että he katuisiwat ja kääntyisiwät. Mutta siihen se ei saa pysähtyä; myöskin toista sanaa, armon lupausta, pitää saarnattaman, opetettamaan uskoa, jota paitsi laki, katumus ja kaikki muu on turhaan tapahtunut. Tosin on wieläkin saarnaajia, jotka saarnaawat katumusta synnin tähden ja armoa; mutta he eiwät pane painoa erittäin käskyihin ja Jumalan armoon, niin että ihmiset oppisiwat, mistä ja kuinka katumus ja usko tulee. Sillä katumus lähtee käskyistä; usko Jumalan lupauksesta: ja siten siis wanhurskautetaan se ihminen uskon kautta Jumalan sanaan ja korotetaan, joka Jumalan käskyin pelwosta oli nöyryytetty ja tullut tuntemaan itsensä.
Kuudenneksikolmatta olkoon tämä sanottu töistä yleensä ja myös niistä, joita kristityn tulee harjoittaa oman ruumiinsa suhteen. Tahdomme nyt puhua enemmän töistä, joita hän tekee muita ihmisiä kohtaan. Sillä ei ihminen elä ainoasti omassa ruumiissansa, waan myös muitten ihmisten parissa maan päällä. Sentähden hän ei saata olla ilman töitä heidän suhteensa, täytyyhän hänen puhella heidän kanssansa, sekä toimia waikkei hän tarwitse ainoatakaan sellaista tekoa tullaksensa hurskaaksi ja autuaaksi. Sentähden pitää hänen mielipiteensä kaikissa töissä olla wapaan ja waan sitä tarkottaman, että hän niillä palwelisi muita ihmisiä ja olisi hyödyllinen; eikä itsellensä mitään muuta kuwaaman, waan mitä muut tarwitsewat. Tämä sitte kutsutaan tosi kristilliseksi elämäksi, ja siellä ryhtyy usko halulla ja rakkaudella töihin, niinkuin pyhä Paawali opettaa Galatalaisia (5: 6).
Paawali, opetettuansa Filippiläisiä, kuinka heillä uskonsa kautta Kristukseen oli armo ja kaikki tarpeeksi, opettaa heitä edespäin sanoen: "jos joku neuwo on teidän tykönänne Kristuksessa, jos rakkauden lohdutus, jos joku hengen osallisuus, jos joku sydämmellinen rakkaus ja laupius, niin täyttäkää minun iloni, että teillä olisi yksi mieli, yhtäläinen rakkaus, ja te olisitte yksimieliset ja yhtäpitäwäiset. Älkää tehkö mitään riidan eli turhan kunnian kautta, waan nöyryydessä pitäen toinen toisensa parempana kuin itsensä. Ja älkään jokainen omaa parastansa katsoko, waan myös toisen parasta".
Katso, siinä on Paawali selwään kuwannut kristillisen elämän, joten kaikki työt pitää oleman sowitetut lähimmäisen eduksi, kun jokaisella on itsellensä tarpeeksi uskossansa, ja kaikki muut työt ja elämä on jäänyt hänelle jälelle, niillä palwellaksensa lähimmäistänsä wapaasta rakkaudesta. Tähän lisäksi hän asettaa Kristuksen esimerkiksi sanoen: "kullakin olkoon se ajatus, kuin Kristuksella Jesuksella oli, joka waikka hän oli Jumalan muodossa", ja hänellä itsellänsä oli kylläksi, eikä hän ensinkään ollut elämän, töiden ja kärsimisen tarpeessa, niiden awulla hurskaaksi tahi autuaaksi tullaksensa, niin hän kuitenkin "alensi itsensä, otti orjan muodon päällensä ja tuli muiden ihmisten wertaiseksi", teki ja kärsi kaikkinaista, tarkoittaen ainoastansa meidän parastamme ja tuli, waikka hän kyllä oli wapaa, orjaksi meidän tähtemme.
Seitsemänneksikolmatta tulee kristityn, samoin kuin Kristuksenkin hänen päänsä, täynnä ja rawittuna, tyytyä uskoonsa, aina enentää sitä, se kun on hänen elämänsä hurskautensa ja autuutensa, joka hänelle antaa kaikki, kuin Kristuksen ja Jumalan omaa on, kuten ennen on sanottu. Ja pyhä Paawali sanoo Galatalais ep. 2 luw. näin: "jota minä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa". Ja waikka hän nyt on warsin wapaa, tekee hän taas itsensä mieltä mielin palwelijaksi, auttaaksensa lähimmäistänsä, häntä kohdellaksensa, niinkuin Jumalakin on Kristuksen kautta menetellyt häntä kohtaan. Ja tehköön sellaista ilmaiseksi, siinä etsimättä muuta, kuin Jumalan mielisuosiota, ja siis ajatelkoon näin: noh niin, minun Jumalani on antanut minulle mahdottomalle, tuomitulle ihmiselle ilman omaa ansiotani, ihan ilmaiseksi sulasta laupiudesta, Kristuksen kautta ja Kristuksessa, jumalisuuden ja autuuden koko täyden rikkauden, niin etten enää tarwitse mitään muuta, kuin uskoa niin olewan. Senpä tähden tahdon minäkin taas sellaiselle isälle, joka niin runsain määrin on wuodattanut hywyytensä minun päälleni, wapaasti, iloisesti ja ilmaiseksi tehdä, mitä hänelle kelpaa, ja olla lähimmäistänikin kohtaan kristitty, niinkuin Kristus on ollut minulle, enkä mitään muuta tehdä, waan ainoastansa sitä, mitä näen hänen tarwitsewan, häntä hyödyttäwän ja hänelle autuaallista olewan; kun minulla kuitenkin uskoni kautta Kristuksessa on kaikkia tarpeeksi.
Katso, näin lähtee uskosta rakkaus ja halu Jumalaan, ja rakkaudesta wapaa, mieluinen ja iloinen elämä palwelemaan lähimmäistä ilmaiseksi. Sillä niinkuin lähimmäisemme kärsii hätää ja muunkin suhteen tarwitsee meitä, samoin kärsimme mekin hätää Jumalan edessä ja tarwitsimme hänen apuansa. Sentähden, niinkuin Jumala on auttanut meitä ilmaiseksi Kristuksen tähden, samoin tulee meidänkin ruumiin ja sen töiden kautta auttaa lähimmäistämme. Tästä siis näemme miten korkia, jalo elämä sentään kristillinen elämä on, waikka se walitettawasti koko maailmassa ei ainoastansa makaa maassa, waan ei ole edes tunnettukaan saatikka saarnataan.
Kahdeksanneksikolmatta luemme Luukkaan 2 luwusta, että neitsy Maria käwi kirkottelemassa kuuden wiikon kuluttua, ja puhdistutti itsensä lain säädännön mukaan, niinkuin kaikki muutkin waimot; waikkei hän kuitenkaan ollut heidän tawallansa saastainen, eikä welkapää sellaiseen puhdistukseen, eikä tarwinnutkaan sitä. Hän waan teki sen wapaasta rakkaudesta, osotteeksi ettei hän halweksi muita waimoja, waan oli niiden joukossa.
Samoin ympärileikkautti p. Paawali Timoteuksen, ei pakosta, waan sentähden, ettei hän antaisi heikkouskoisille juutalaisille syytä pahoihin ajatuksiin; mutta hän ei kuitenkaan suostunut ympärileikkauttamaan Titusta, kun waadittiin häntä ympärileikkauttamaan häntä muka tarpeellisena autuuteen. Ja Matt. 17 luwussa sanotaan, että Kristus, koska hänen opetuslapsiltansa waadittiin weroa, kysyttyänsä Pietarilta, eiwätkö kuninkaan lapset ole werosta wapaat ja tämän myönnettyä niin olewan, kuitenkin käski hänen mennä merelle, sanoen: "ettemme heitä pahentaisi, niin mene merelle, ja ota se kala, kuin ensin tulee ylös, ja awaa hänen suunsa, niin sinä löydät rahan: ota se, ja anna heille minun ja sinun edestäsi". Se on walaisewa esimerkki tästä opista, kun Kristus kutsuu itsensä ja omansa kuninkaan lapsiksi, jotka eiwät mitään tarwitse, mutta alistuu kuitenkin, palwelee mielellänsä ja maksaa weroa.
Yhtä wähän kuin tämä työ oli Kristukselle tarpeellinen ja auttoi häntä saawuttamaan hurskautensa eli autuutensa, yhtä wähän tarwitsee hän kaikkia muita omainsa ja kristityittensä töitä autuuteen, ne waan kaikki owat wapaa palwelus muiden mieliksi ja parannukseksi. Samaten tulee myös kaikkein pappein, luostarein ja säädösten töitten olla niin tehtynä, että jokainen tekee säätynsä ja munkkikuntansa työt ainoastansa niillä noudattaaksensa muiden mieltä, ja hallitaksensa omaa ruumistansa, antaaksensa muille esimerkin samaten tekemään, joittenka myös tarwitsee waatia ruumistansa; kuitenkin aina waroman, ettei niiden awulla luulla hurskaaksi ja autuaaksi päästäwän, johon ainoasti uskolla on woimaa.
Samaan tapaan käskee p. Paawalikin Room. 13 ja Tit. 3, että heidän pitää oleman maalliselle esiwallalle alammaisia ja kuuliaisia: ei siten tullaksensa hurskaiksi, waan niin wapaasti palwellaksensa muita ja esiwaltaa ja tehdäksensä heidän tahtonsa rakkaudesta ja wapaudesta. Kenellä nyt on tämä ymmärrys, se helposti woi mukautua paawin, piispain, luostarein, munkkikuntain, ruhtinasten ja herrain epälukuisissa käskyissä ja laissa, joita muutamat tyhmät papit niin terottawat, kuin ne muka olisiwat autuuteen tarpeellisia, ja kutsuwat niitä, waikka wäärin, kirkon käskyiksi. Sillä wapaa kristitty sanoo näin: minä paastoon, rukoilen, teen sitä ja tätä käskettyä, en sentähden, että minä tarwitsen sitä taikka että pyydän niiden awulla tulla hurskaaksi tahi autuaaksi, waan minä teen ja kärsin sitä paawin, piispain, seurakunnan tahi kanssaweljeni, herrain mieliksi, esimerkiksi ja palwelukseksi, niinkuin Kristuskin on paljo suuremman palweluksen tehnyt ja kärsinyt minun hywäkseni, jota hän paljo wähemmin tarwitsi. Ja waikka hirmuwallat tekewät wäärin, sellaista waatiessaan, niin se ei kuitenkaan wahinkoita minua, kun se ei ole Jumalaa wastaan.
Yhdeksänneksikolmatta. Tästä saattaa jokainen warmaan erottaa kaikki työt ja käskyt toisistaan ja päättää, kutka owat sokeita, tyhmiä taikka hurskaita pappeja. Sillä kenenkä työ ei tarkota palwella toista tahi kärsiä hänen tahtoansa, jos hän waan ei waadi tekemään Jumalaa wastaan, niin se ei suinkaan ole hywä kristillinen työ. Siitä tulee se, että pelkään harwalta olewan kristillisiä munkkikuntia, kirkkoja, luostaria, alttaria, messuja, testamenttia, ja tähän lisäksi muutamain pyhäin kunniaksi erittäin toimitettuja paastoja ja rukouksia. Sillä minä pelkään, että jokainen niissä kaikissa etsii waan omaansa, luulee niin sowittawansa syntinsä ja autuaaksi tulewansa. Ja tämä kaikki on alkuansa uskon ja kristillisen wapauden tietämättömyydestä ja siitäkin, että muutamat sokeat papit waatiwat ihmisiä siihen ja koristawat sellaista menoa ane-kaunistuksilla, eiwätkä opeta koskaan uskoa.
Mutta minä neuwon sinua: jos tahdot jotakin säätää, rukoilla, paastota, niin älä tee sitä siinä mielessä, kuin tahtoisit tehdä itsellesi jotakin hywää, waan anna wapaasti siinä tarkoituksessa, että ihmiset saisiwat nauttia sitä, ja tee se heille hywäksi, niin olet oikia kristitty. Mitä hyötyä olisi sinulla hywyyksistäsi ja hywistä töistäsi, joita sinulla on jälellä, hallitaksesi ruumistasi ja siitä pitääksesi huolta, kun sinulla on tarpeeksi uskossa, jossa Jumala on antanut sinulle kaikki kappaleet? Katso, näin pitää Jumalan lahjain waluman toisesta toiseen ja tuleman yhteisiksi, niin että jokainen korjaa lähimmäistänsä juuri kuin hän itse olisi se.
Kristuksesta ne wuotawat meihin, joka on meitä korjannut omassa ruumiissansa, niin ikään kuin olisi hän ollut, mitä me olemme. Meistä pitää niitten taas wuotaman niihin, jotka niitä tarwitsewat, aiwanpa niinkin, että minun on paneminen uskonikin ja wanhurskauteni lähimmäiseni eduksi Jumalan eteen, werhotakseni hänen syntinsä, ne niskaani ottaa ja tehdä ei toisin, kuin jos ne olisiwat omani, juuri niinkuin Kristus on tehnyt meille kaikille. Katso, tämä on rakkauden luonto, kussa se on todellinen; mutta todellinen on se siellä, kussa usko on todellinen. Sentähden sanoo pyhä apostoli rakkauden omaisuudeksi 1 Kor. 13 sen, ettei "se etsi omaansa", waan lähimmäisen parasta.
Kolmanneksikymmenenneksi. Tästä kaikesta saamme nyt tämän päätöksen: ei kristitty elä itsellensä, waan Kristuksessa ja lähimmäisessänsä: Kristuksessa uskon kautta; lähimmäisessänsä rakkauden kautta. Uskon kautta kohoaa hän itseänsä korkeammalle Jumalaan, Jumalasta hän taas laskeutuu itseänsä alemmaksi rakkauden kautta; ja pysyy kuitenkin aina Jumalassa ja jumalallisessa rakkaudessa; niinkuin Kristus Joh. 1 luwussa sanoo: "teidän pitää näkemän taiwaat awoinna ja Jumalan enkelein astuwan ylös ja tulewan alas ihmisen pojan päälle".
Katso, tämä on oikea hengellinen, kristillinen wapaus, joka wapahtaa sydämmen kaikista synneistä, laista ja käskyistä; ja tämä woittaa kaiken muun wapauden, niinkuin taiwas woittaa maan. Antakoon Jumala meidän ymmärtää ja kätkeä sen! Amen. -
wuonna 1518 Augsburgin kaupungissa.
N:o 2.
Toinen opinkappale, josta Kardinaali nuhteli minua, Toht. Marttiinusta, oli tämä: Että minä 7:nen wäitökseni selityksessä sanonut olin: "ei yhdenkään ihmisen taitawan Jumalan edessä tulla wanhurskaaksi muutoin, kuin ainoastaan uskon kautta, ja että niinmuodoin on tarpeellista ihmisen wahwasti uskoa olewansa wanhurskaan; eikä ollenkaan epäilemän armosta seisowansa. Sillä niin pian kuin hän siitä epäilee ja on tietämätön, niin hän ei tule wanhurskaaksi, waan hylkää armon ja syöksee sen tyköänsä". Tästä Jumalan-opista pitäwät he epäluuloa ja sanowat sen uudeksi, sopimattomaksi, wieläpä peräti willitsewäiseksi. Tähän wastasin seuraawaisella tawalla:
Ensiksi: On puhdas, wilpitön ja muuttumaton totuus, ettei yksikään muu ihminen ole wanhurskas, kuin se, joka uskoo Jumalaan, niinkuin Paawali Room. 1, profeeta Habakukin jälkeen, todeksi näyttää, sanoen: "Wanhurskaan pitää elämän uskostansa". Siis "joka ei usko, hän on jo tuomittu ja kuollut"; ja niinmuodoin on nyt wanhurskaus ja elämä hänen uskossansa. Sentähden owat myös kaikki uskowaisen työt ja teot eläwiä, ja kaikki uskomattoman työt kuolleita, pahoja ja kadotuksen alaisia tämän Raamatun todistuksen mukaan: "Mädännyt puu ei taida hywiä hedelmiä kaswaa: mutta jokainen puu, kuin ei kaswa hywää hedelmää, hakataan pois ja tuleen heitetään."
Toiseksi: Mutta usko ei ole mitään muuta, kuin juuri sen uskomista, mitä Jumala lupaa ja sanoo, niinkuin Paawali Room. 4 puhuu: Aabraham uskoi Jumalan, ja se luettiin hänelle wanhurskaudeksi". Sentähden kuuluwat molemmat, sana ja usko, wälttämättömästi yhteen, niinmuodoin, että mahdotonta ompi uskon taitawan olla ilman sanaa, niinkuin Esaian 55 on kirjoitettuna: "Sana, joka minun suustani lähtee, ei sen pidä tyhjänä palajaman minun tyköni".
Kolmanneksi: Nyt tahdon myös todeksi näyttää, että ihmisen, joka tahtoo käydä Herran korkealle ehtoolliselle, tulee uskoa, eikä ensinkään epäillä saawansa Jumalan armoa, waan olla aiwan wahwassa turwassa; muutoin nautitsee hän korkeaa sakramenttia tuomioksensa.
Ensiksi näytän tämän todeksi apostolin sanoilla, Hebr. 11: "Ilman uskoa on mahdotoin kelwata Jumalalle: sillä joka Jumalan tykö tulla tahtoo, sen pitää uskoman, että Hän on, ja on niille kostaja9, jotka Häntä etsiwät". Tästä siis selkeästi näkyy, ettei meidän tule epäillä, waan täydellisesti ja wahwasti uskoa Jumalan niille kostawan, jotka Häntä etsiwät. Niin totta kuin meidän nyt täytyy uskoa tätä Jumalasta, niin täytyy meidän myös ennen kaikkia uskowan Hänen tekewän meitä hywiksi ja wanhurskaiksi, ja lahjoittawan armonsa, niin usein kuin me kiusauksissa sitä pyydämme; jota armoa paitsi ei palkkaakaan anneta.
Sitälähin, wälttääksemme ijankaikkista kadotusta ja sitä kowaa epäuskon syntiä, tulee meidän uskoa näitä Herramme Kristuksen sanoja: "Kaikki mitä sinä päästät maan päällä, sen pitää oleman päästetyn taiwaissa". Koska sinä siis menet ripille (jossa syntein anteeksi antamus sinulle julistetaan) ja et kuitenkaan usko lujasti, että sinä myös taiwaassa saat syntisi anteeksi, ja niistä pääset, niin käyt Herran pöytään itsellesi tuomioksi ja kadotukseksi. Sillä et sinä usko silloin Herran Kristuksen puhuwan totta, sanoessansa "Kaikki mitä sinä päästät maan päällä, sen pitää oleman päästetyn taiwaissa". Ja sinä teet niinmuodoin uskottomuudellasi ja epäilykselläsi Herran Kristuksen walehtelijaksi; joka on hirmuinen synti.
Mutta jos sanot: kuinka pitää minun siis käyttämän itseni, tunteissani olewani mahdottoman ja kelwottoman sakramentin nautintoon? Niin wastaan siihen, niinkuin edelläkin: Et sinä millään walmistuksella taikka työllä tule kelwolliseksi taikka mahdolliseksi tämän korkean sakramentin nautintoon, waan ainoastansa uskolla. Sillä usko yksinänsä, joka pitää itsensä kiini Herramme Kristuksen sanoissa, tekee ihmisen wanhurskaaksi, eläwäksi, mahdolliseksi, hywin walmistetuksi ja kelwolliseksi; jota (uskoa) paitsi kaikki muu, mitä teet, syöksee sinun joko röyhkeyteen, taikka epäilykseen. Sillä wanhurskaan pitää elämän ei walmistuksestansa, waan uskostansa.
Sentähden ei pidä sinun epäilemän siitä, waan todella tietämän, että olet mahdoton. Sillä juuri sentähden menet korkealle ehtoolliselle, että sinä mahdoton tulisi mahdolliseksi ja wanhurskautetuksi Herran edessä, joka etsii syntisiä, eikä wanhurskaita, autuaiksi tehdäksensä. Mutta jos luotat uskollasi Herramme Kristuksen sanoihin, niin kunnioitat Herran Kristuksen sanoja, ja olet juuri tällä käytöksellä wanhurskas, eläwä, mahdollinen j. n. e. - Wielä sitte, on Herra Kristus useammassa paikassa pyhässä ewankeliumissa tällaista uskoa ylistänyt, niinkuin:
1. Koska Hän Kananean waimolle sanoo: "O waimo: suuri on sinun uskos: tapahtukoon sinulle, niinkuin sinä tahdot." Tässä on nyt selkeä ja ilmeisenasia, tämän ei olewan sanotun ja puhutun siitä yhteisestä uskosta, waan juuri erinäisestä uskosta, joka tarkoitti sitä: että tytären, jota perkele kowin waiwasi, piti tuleman autetuksi, niinkuin äiti rukoili ja kaikella turwallisuudella uskoi Herran Kristuksen tahtowan ja taitawan sen tehdä. Sentähden saa hän myös, mitä hän rukoili. Mutta hän ei suinkaan olisi saanut sitä, jos hänellä ei olisi ollut niin wahwaa, lujaa uskoa. Niinmuodoin on Kristus hänelle senlaisen armon ja hywän työn osoittanut, ei walmistuksensa, eikä mahdollisuutensa tähden, waan ainoastaan hänen uskonsa tähden.
2. Tätä uskoa ylistää Kristus, koska Hän kahdelle sokealle Matt. 9 sanoo: "Uskotteko minun sen woiwan teille tehdä?" Niin sanowat he hänelle: Herra, me uskomme. Niin hän rupesi heidän silmiinsä, sanoen: "tapahtukoon teille teidän uskonne jälkeen!" - Katso, he oliwat siitä täydellisesti wakuutetut, että heille piti tapahtuman, niinkuin he oliwat rukoilleet; sentähden on se myös tapahtunut heille ilman kaiketa edelläkäywäistä walmistusta. Mutta jos he olisiwat epäilleet, niin ei he olisi rukoilleet oikein, sitä wähemmin saaneet senlaista hywää työtä.
3. Sadanpäämies sanoo Herralle Kristukselle, Matt. 8: "Sano ainoasti sana, niin minun palwelijani paranee." Siinäkään ei hän usko ainoastaan yhteisesti, waan siihen luottaa hänen uskonsa: jos Herra ainoasti sanoisi sanankin, niin paranisi hänen palwelijansa. Ja niinkuin hän uskoi, niin hänelle tapahtui.
4. Kuninkaanmies, sanoo ewankelista Joh. 4, "uskoi sanan, jonka Jesus sanoi hänelle", nimittäin sen sanan: "Mene, sinun poikasi elää". Ja saman uskon kautta sai hän poikansa henkiin. Niinmuodoin täytyy jokaisen ihmisen, joka Jumalan tykö tulla ja Häneltä jotain rukoilla tahtoo, uskoa, että hän on saapa sitä, kuin hän pyytää ja etsii; taikka muutoin ei hän saa mitään.
5. Herra sanoo Matt. 21, ja Mark. 11: "Totisesti sanon minä teille: kaikki mitä te anotte rukouksessa, uskoen, sen te saatte." Katso! Hän sanoo: "Kaikki", mitään siitä eroittamatta, "mitä te anotte". Nyt on se tosi-asia, että me jokaisessa sakramentissa rukoilemme jotain (sillä ei kukaan käyne sakramentille, rukoilematta armoa ja syntein anteeksi saamista). Sentähden pitää meidän tässä kuuleman Kristusta, Hänen sanoessansa: "Uskokaa ainoastansa, että te sen saatte, niin pitää se teille tapahtuman". Muutoin kaikki meidän pyhässä kristillisessä seurakunnassamme olisi hukkaantumaisillansa, eikä mitään olisi wakaata ja pysywäistä; joka kuitenkin peräti pahasti kuuluu.
6. Herra sanoo myös: "Jos teillä olisi usko niinkuin sinapin siemen, niin te taitasitte sanoa tälle wuorelle: siirrä sinus tästä sinne, niin se siirtyis: ja ei teille mitään olisi mahdotonta". Matt. 17: 20.
Niin, jos luet koko ewankeliumi-raamatun läpitsensä, pitää sinun löytämän wielä useampia esimerkkiä, joissa kaikissa puhutaan ja esitetään, ei yhteistä uskoa, waan juuri erityistä ja erinäistä uskoa, joka käsillä olewassa hädässä etsii neuwoa ja apua Herran Kristuksen tyköä. Sentähden on myös tarpeellista että jokaisella, joka tahtoo synneistänsä päästä (ja armosta wakuutetuksi tulla), pitää oleman luja usko; sillä uuden testamentin sakramentit owat asetetut uskomme harjoitukseksi ja alinomaiseksi wahwistukseksi.
7. Sen syyn tähden Herra myös usein nuhteli opetuslapsiansa, Pietaria ja muita, siitä että heillä oli wähäinen, heikko usko. Hän ei puhu uskosta yhteisesti, waan siitä uskosta, jonka jokaisen käsillä olewassa hädässä waarassa pitää osottamaan.
8. Jaakabin 1 seisoo kirjoitettuna: "Jos joltain teistä wiisautta puuttuisi, hän anokoon sitä Jumalalta, joka jokaiselle antaa yksinkertaisesti, ja ei soimaa; ja se hänelle annetaan. Mutta anokoon uskossa epäilemättä; sillä joka epäilee, se on meren aallon kaltainen, joka tuulelta ajetaan ja liikutetaan, älköön se ihminen luulko jotain Herralta saawansa." Nämä owat sangen selkeät sanat, jotka myös saattawat minua tähän ajatukseen: nimittäin, ettei kukan taida saada armoa ja wiisautta, joka epäilee sitä saawansa. Enkä myös näe, mitä joku sitä wastaan osaisi sanoa.
9. Pyhä neitsy, Jumalan äiti Maria, ei ikänään olisi synnyttänyt Jumalan Poikaa, jos hän ei olisi uskonut enkelin sanomaa, että niin piti tapahtuman. Sentähden sanoi hän: "Tapahtukoon minulle sinun sanasi jälkeen!" Tämän johdosta ylistää myös Elisabet hänen uskoansa, ja sanoo: "Autuas sinä, joka uskoit! Sillä ne täytetään, kuin sinulle owat sanotut Herralta."
Tätä autuaan neitseen uskoa ihmettelee Pyhä Bernhardus10 ja koko kristillinen seurakunta, niinkuin hän itsekin kiitoswirressänsä weisannut ja ennustanut on: "tästedes pitää kaikkein seurakuntain minua autuaaksi kutsuman."
Niin myös, koska Anna11, Samuelin äiti, uskoi papin Elin sanat, meni hän matkaansa, eikä ollut enää niin murheellisen näköinen, kuin ennen. Mutta sitä wastaan, koska Israelin lapset eiwät uskoneet sanaa, jolla Jumala heille oli luwannut Kanaan maan, niin he tapettiin korwessa turmelijalta.
Lyhyesti: mitä ihania, suuria ja ihmeellisiä tapauksia ikinänsä luemme tapahtuneiksi wanhassa ja uudessa testamentissa, niin owat ne kaikki tapahtuneet uskon kautta, eikä työn kautta, eikä myös yhteisen ja tawallisen uskon kautta; waan erinäisen ja erityisen uskon kautta, joka on tarkoittanut jotain läsnäolewaista ihmetyötä, taikka jotain muuta, kuin he uskon kautta owat harjoittaneet, saaneet taikka kärsineet. Sentähden ei ylistetä eikä kiitetä mitään pyhässä raamatussa niin korkeasti kuin uskoa, erinomattain "Aabrahamin uskoa", Room. 4, joka luotti siihen että Isakin piti syntymän hänelle; niin myös on "tämä usko luettu hänelle wanhurskaudeksi." - Samalla tawalla tapahtuu myös meille pyhissä sakramenteissa, että jos uskomme, niin saamme; mutta jos emme usko, niin käytämme sakramentit tuomioksemme.
10. Kirkko-isä Augustinus sanoo Johanneksen ewankeliumin selityksessänsä: Jos sana yhtyy elementin (aineen) (weden, taikka leiwän ja wiinin) kanssa, niin syntyy siitä sakramentti: ei sentähden, että tämä tapahtuu, waan sentähden, että me sen uskomme. Niin puhdistaa kaste synnistä: ei sentähden että ihminen kastetaan, waan se tähden, että, hän uskoo kasteen pesewän ja puhdistawan hänen synneistä. Jonkatähden myös Herra sanoo syntiselle waimolle, Luuk. 7: "Sinun syntisi owat anteeksi annetut: sinun uskosi on sinun wapaaksi tehnyt: mene rauhaan!" Tästä tulee se yhteinen sananlasku: uskon sakramentti ei tee wanhurskaaksi, waan sakramentin usko; jota paitsi on mahdotonta että omallatunnolla olisi rauha, niinkuin Room. 5 on kirjoitettuna: "Että me siis olemme uskosta wanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa, meidän Herran Jeesuksen Kristuksen kautta."
11. Pyhä Bernhardus sanoo ensimmäisessä saarnassansa ewankeliumista "de Annuntiatione" (Paaston-aikaisen Marian päiwän ewankeliumista): Sinun tulee ennen kaikkea uskoa, ett'et muutoin taida saada syntein anteeksi antamusta, kuin Jumalan laupeuden kautta. Mutta siihen pane tämä lisäksi, että sinä myös uskot: Jumalan antaneen sinulle syntisi anteeksi. Tämä on se todistus, jonka Pyhä Henki sinun sydämessäsi todistaa, sanoen, "Sinun syntisi owat sinulle anteeksi annetut." Tätä samaa tarkoittaa pyhä Paawali sanoessaan Room. 3: "Niin me siis siksi sen pidämme, että ihminen tulee wanhurskaaksi uskon kautta ilman lain töitä." - Tähän asti Bernhardus.
Nämä ja usiammat muut niin selwät ja selkeät Raamatun todistukset waatiwat, pakoittawat, wetäwät ja johdattawat minua siihen wakuutukseen (ja uskoon), josta kyllä puhunut olen.