Artikkelit

Jumala on rakkaus

"Joka ei rakasta, se ei tunne Jumalaa,
sillä Jumala on rakkaus." 1. Joh. 4:8

Kristinuskon perussanoma on eittämättä rakkauden sanomaa. "Jos joku sanoo: "Minä rakastan Jumalaa", mutta vihaa veljeänsä, niin hän on valhettelija." Jos elämästämme puuttuu inhimillinen sydämen lämpö, on elämämme pelkkää kuorta. Suuren amerikkalaisen evankelistan Dwight L. Moodyn julistuksen salaisuus oli siinä, että kuulija koki, että hänestä "välitetään". Kun Moody nuorena kenkäkauppiaana pysäytti kerran erään miehen alkaen keskustella hänen kanssaan uskonasioista, tokaisi mies: "Se ei kuulu sinulle". Moody vastasi: "Kyllä se kuuluu minulle!" "No sitten sinä olet varmaan Dwight L. Moody", totesi mies. Rakkaus "välittää" lähimmäisestään. Rakkauden vastakohta ei olekaan viha vaan piittaamattomuus.

MUTTA MITÄ ON JUMALAN RAKKAUS?

Jumaluusoppineet puhuvat paljon siitä, että Uusi testamentti käyttää Jumalan rakkaudesta aivan omaa sanaansa, "agape". Miehen ja naisen välistä rakkaussuhdetta kuvaa kreikkalainen käsite "eros", jonka johdannaisen erotiikka-sanan kaikki tuntevat. Uusi testamentti puhuu myös erikseen "veljellisestä rakkaudesta". Tämä "filos"-rakkaus on lähinnä kahden ihmisen keskinäistä ystävyyttä.

Jumalan rakkautta meissä ei ole luonnostaan. Se vuodatetaan sydämiimme Pyhän Hengen kautta, kuten Roomalaiskirje 5:5 korostaa. Tämä agape-rakkaus kohdistuu myös vihollisiin ja rukoilee niiden edestä, jotka vainoavat. Tämä rakkaus on pitkämielinen; se ei kadehdi, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa. Tämä rakkaus ei pety sillä se ei käy kauppaa itsestään. Ja tämä ei ruostu, koska se on Jumalan rakkautta eikä meidän.

MITEN RAKKAUS ILMENEE?

Onko se vain tunnetta, kiusallista ja luontaantyöntävää hempeämielisyyttä, joka takertuu kuin siirappi lähimmäiseen eikä päästä häntä irti kahleistaan? Ei varmaankaan. Oikea aviorakkauskin elää vain siellä, missä puolisoitten välillä on sopiva ilmaväli - keskinäinen luottamus ja kunnioitus. Kaikki takertuminen lähimmäiseen tekee elämän tunkkaiseksi. Mutta miten sitten voimme rakastaa oikein lähimmäistämme? Entä miten ilmenee itserakkaus elämässämme?

Ei itserakkautemme ilmene siitä, että ihailisimme heti päivän alettua aamunkaunista olemusta peileistämme tai sanoisimme itsellemme kohteliaisuuksia. Tämä olisi lähinnä hulluutta tai sokeutta. Me rakastamme itseämme siten, että vaalimme ja hoidamme tarpeitamme. Kun meillä on nälkä tai jano, löydämme luonnostaan lyhimmän tien jääkaapille. Kun meitä pitkästyttää, käymme vieraisilla jonkun mieluisan ystävän luona, jossa saa olla oma itsensä. Jos joku hellii liiallisesti ravinnontarvettaan, on syytä kysyä, onko takana vinoutunut itserakkaus. Nykyaika luo paljon tällaisia leivos- ja pullakristittyjä. Ja diagnoosi näkyy päälle.

"Salassa oleva sydämen ihminen, hiljaisen ja rauhaisan hengen katoamattomuudessa" on Jumalan silmissä kallis. Jos helppoudesta ja mukavuuden halusta johtuen en tahdo antautua halpoihin ja hankaliin palvelustehtäviin Jumalan valtakunnan työssä, syynä on pinttynyt itserakkautemme.

Oikea rakkaus kysyy, miten toinen saisi ravintonsa, vaatteensa ja ystävien rohkaisun ja tuen. Rakkaus kyselee, miten toinen viihtyisi ja miten tällä toisella olisi hyvä olla. Ihmisten rakkaus mittailee, että antamiset ja saamiset olisivat tasasuuruisia. Jumalan rakkaus jää aina antamisen puolelle - "sillä antaessaan saa ja kadottaessaan löytää". Tätä lähimmäiselle uhrautuvaa ja itsensä unohtavaa Kristuksen mieltä tarvitsemme. Meidän tulisi johdonmukaisesti tarkkailla asenteitamme ja tekojamme, ettemme vain uskonasioissa pohjimmiltamme palvele omaa kyltymätöntä itsekkyyttämme. Juuri siksi Jeesus kehoitti seuraajiaan "kieltämään itsensä ja ottamaan ristinsä". Jumalan rakkaus johtaa kaikessa oman edun ja mukavuuden kieltämiseen lähimmäisemme hyväksi.

SUURIMPIA VIKOJAMME EMME NÄE ITSE.

Valitsemme luonnostamme itsellemme parhaimman istuimen, suurimman perunan ja raikkaimman leivoksen. Itsekkyyden tutka tiedostaa joka hetki, mikä meille itsellemme olisi parasta. Ainoastaan Kristuksen mieli murtaa aineelliset arvoasteikkomme.

Pahinta lähimmäisillemme ovat tahattomat asenteemme ja sanamme, joita huiskimme ympärillemme. Eino Kalpa on kirjoittanut runon:

"Vain sanan lausuit, mutta sydämen löit oven kiinni, ken nyt avaa sen?
En pahaa tarkoittanut, kuitenkin nyt toinen tietään kulkee kyynelin.
Yks sana surmata voi kaiken sen, mi kalleinta on; sielun, sydämen."

Joku viikko sitten jouduin kiinni huomaamattomuuden synnistä. Käydessäni jossain virastossa tyttäreni kanssa, totesin tyytyväisenä, että paikoitusmittarissa oli jo 20 pennin varaaja eikä 50 tai markan, kuten uusimmissa Helsingin pysäköintipaikoissa. Mutta huomio oli niin voimakas, että ajatuksissani jätin koko maksamisen sikseen. Takaisin palattuani löysin tuulilasista "Lappu-Liisan" terveiset. Maksaessani heti postiin rikettäni liitin postiosoitukseen "sydämelliset terveiseni". Ehdin nimittäin jäähtyessäni ajatella, miten monta kertaa varmaan kuljen lähimmäisteni ohi todella huomaamatta heitä ja ehkä tietämättäni pahastikin haavoittaen. Emme näe omia kiusallisia piirteitämme. Sain ansaitut rapsut.

MUTTA KUKA KYKENEE ANTAMAAN RAPSUT RAKKAUDETTOMUUDESTAMME?

Jos emme rakasta, emme tunne vielä oikein Jumalaa. Mutta kun emme osaakaan itsestämme rakastaa, voi olla, että ainoa rakastavan elämänasenteen lähde on JATKUVA KOSKETUS häneen, joka itse on rakkaus. Kyllähän me seurakunnassa osaamme myös joskus järjestää melko vedenpitävän politrukkijärjestelmän, jossa jokaisen teoista ja sanoista pidetään kirjaa - mutta tokko se edistää rakkautta. Me osaamme tarkkailla toisiamme. Entä itseämme? Perhe tai yhdistys, jossa pyhät langettavat toisistaan tuomioitaaan, muodostuu hyvin pian riivaajien areenaksi. "Ylhäältä tuleva viisaus ei epäile", sanoo apostoli Jaakob. Rakkaudettomuutemme ei korjaudu epäilyn ilmapiirissä. Pahinta on se, että jos arvostelemme Jumalan omia, sabotoimme aina myös valvomattomuudessamme Jumalan seurakuntaa. Rakkauteen kuuluu aina myös totuudellisuus - mutta totuus ei ole välttämättä sitä, mitä me kenties ajattelemme seurakunnasta ja sen työntekijöistä. Helposti Suomenkin hengellisestä maisemasta tulee samanlainen kuin Korintton seurakunnasta, jossa pyhät käräjöivät keskenään.

Uskovalla on aina suurempi vaara langeta toisen tuomitsemiseen kuin maailman ihmisellä. Kun olemme tottuneet tarkkailemaan omia vaikuttimiamme, suunnimme herkästi saman kyselyn lähimmäisiimme. Kuitenkin sanoi Jeesus toistamiseen: "Älkää tuomitko". Rakkaus puolustaa lähimmäistään. Esirukouksesta käytetään hepreassa sanaa "lehafgiia", joka merkitsee myös "väliin asettumista". Jesaja 53:12 sanoo Vapahtajastamme, että hän "hifgiia" eli "rukoili pahantekijäin puolesta". Välimiehen tehtävässään Jeesus on syyttäjän ja syntisen välissä. Emme voi oikeastaan rukoillakaan kenenkään puolesta, ellemme ole sydämestämme antaneet hänelle anteeksi.

JUMALAN RAKKAUS ON SIITÄ IHMEELLISTÄ,

että hän on syntisen puolella ja tahtoo, ettei yksikään hukkuisi. Hän vanhurskauttaa jumalattoman. Kun tunnustamme syyllisyytemme, hän tulee puolustajaksemme. Jumalan "agape" jää aina antajan asemaan. Mutta joka on paljon anteeksi saanut, se paljon rakastaa. Milloin koittaa aika, jolloin opimme epäitsekkyyttä ja rakkautta niin, että siitä tulee todella elämämme voima ja salaisuus?

Risto Santalan raamattuopetus Helsingin Raamattukoulu-lehden numerossa 8-9/71

Sivun alkuun